Länsi ja Venäjä, kummajaiset toisilleen

Länsimainen liberaali älymystö juhli Neuvostoliiton ja kommunistiblokin luhistumista suurten kertomusten loppunäytöksenä ja maailmanhistorian päätepisteenä. Kommunismin haudalla tanssiessaan he näkivät takanaan irrationaalisen ja väkivaltaisen historian jakobiineineen, natseineen ja kommunisteineen, mutta heidän mielissään siinsi kaunis näky harmonisesta ja rauhanomaisesta tulevaisuudesta, rajattomasta globaalista maailmasta, jossa liberaalidemokratia ja kapitalismi sosioevolutiivisen kehityksen kyseenalaistamattomina kruununjalokivinä olisivat ainoat ajateltavissa olevat tavat järjestää poliittinen yhteisö ja taloudelliset tuotanto- ja omistussuhteet. Historia siis julistettiin päättyneeksi ja maailman piti olla valmis. Venäjänkin odotettiin omaksuvan läntiset arvot kohtuullisen nopeasti. 

Kun poliittinen mielikuvitus oli näin naiivia ja köyhää, ei ole ihme että harmonisen ideaalin ja todellisuuden välillä on nyt yli 20 vuotta kylmän sodan päättymisen jälkeen Venäjän kokoinen kuilu. Monet liberalistiset ajattelijat siis tosissaan esittivät kylmän sodan päätyttyä, että väkivalta ja poliittiset intohimot kuuluvat arkaaiseen menneisyyteen, ja niiden on globalisaation aikakaudella määrä väistyä kehityksen, ns. pehmeän kaupallisuuden tieltä. Globalisaatiouskoiset eivät tietenkään uhraa ajatustakaan sille, että kaikista kahleistaan vapautettu pääoma saattaisi myös riistää ja alistaa, vaan globalistien mukaan pääoma vain ja ainoastaan sivilisoi ja toimii puolueettomana rauhanlähettiläänä. Tällaista valtavirta-ajattelua edustaa esimerkiksi suuri intellektuellimme Tuomas Enbuske, joka Ylen pressiklubissa heilutteli setelitukkoa ja silmät kirkkaina vakuutteli kansalle, että kaupankäynti on aina ja kaikkialla tehokkainta rauhantyötä. Eli aina kun jossain tapahtuu algoritmin tekemä öljyfutuurikauppa tai joku 13-vuotias aasialainen palkataan länsiomisteiseen hikipajaan tekemään nälkäpalkalla Niken tossuja, niin se enbuskien mukaan jotenkin maagisesti edistää ihmisoikeuksia ja rauhantyötä, vaikka me tyhmemmät emme sitä välttämättä heti ymmärtäisikään.

Enbuskeista huolimatta liberaalia ajattelua on helppoa kannattaa, sillä se vetoaa universalismiin: liberalismi puhuu koko ihmiskunnasta eikä vain jostain valitusta kansasta, se uskoo universaaliin järkeen sekä Ihmiseen isolla iillä, jota voisi paremman käsitteen puutteessa kutsua eräänlaiseksi platonilaiseksi ihmisyyden ideaksi. Minustakin universalismi on tuhat kertaa kannatettavampaa kuin tunkkainen nurkkakuntapatriotismi tai rasistinen nationalismi. Rationalistinen ja universalistinen liberalismi on poliittisena tulkintakehikkona kuitenkin kovin ohutveristä ja empiiriselle todellisuudelle sokeaa, sillä se ei ymmärrä lainkaan sellaisia elämään ja ihmisolemukseen erottamattomasti kuuluvia seikkoja kuin intohimoja, irrationaalisuutta ja meihin kaikkiin sisäänkirjoitettua tarvetta kuulua johonkin itseämme suurempaan.

Millainen sitten on liberalismin ihmiskäsitys? Kärjistettynä homo liberalismus on hedonistinen individualisti, joka rationaalisena valitsijana ei ryhdy mihinkään ilman perusteellista panos-tuotos-laskelmaa ja taloudellista kannustinta. Liberaalia ekspressiivistä individualistia kauhistuttaa kaikenlainen sitoutuminen, mutta sitäkin enemmän hän nauttii mahdollisuudestaan kokeilla ja leikitellä symboleilla ja identiteeteillä; tänään Audi-mies, huomenna Lexus-mies! Liberaali individualisti on siis historiaton eikä häntä sido muihin minkäänlainen tukahduttava pakkoyhteisöllisyys – tästä osoituksena liberaalien hellyttävä valtiovastaisuus. Poliittinen toimintakaan ei liberaalia individualistia liiemmin innosta. Poliitikot ovat individualistimme puolesta jatkokautensa ansainneet, kunhan he vain turvaavat markkinoiden häiriöttömän toiminnan ja antavat kuluttajakansalaisille lupauksen loputtomasta materiaalisten tarpeiden tyydytyksestä. Historiaton, nomadistinen ja vailla poliittisia intohimoja – sellainen siis on kärjistettynä homo liberalismus.

Hahmottelin yllä homo liberalismuksen oikeastaan vain kontrastiksi sille, millaisena näen venäläisyyden. En todellakaan ole venäläisyyden tuntija enkä ole syvällisesti perehtynyt venäläiseen kulttuuriin, joten voin ainoastaan kirjoittaa siitä, millaisena venäläisyys minulle näyttäytyy. Jos länsimainen kulttuuri on edennyt kohti sokeaa individualismia ja yhteisen arvopohjan nopeaa murenemista, vaikuttaa venäläisyys vielä 2000-luvullakin konservatiiviselta ja yhteisölliseltä – tai ainakin sitoutumista ja uhrautumista arvostavalta. Rationalistinen länsi ja metafyysis-maaginen Venäjä eivät vaikuta ymmärtävän toisiaan, ne eivät puhu samaa kieltä. Lännen rationalistis-liberalistinen ajattelu on kylmän sodan jälkeen korostanut globalisoitumisen ja keskinäisriippuvaisuuden merkitystä maailmanpoliittista logiikkaa ja liikkumatilaa muovaavina tekijöinä. Putinilainen voimapolitiikka ja sodan käyttäminen geopoliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi on läntisestä perspektiivistä katsottuna anomalia, jollaiselle ei pitänyt enää olla sijaa keskinäisriippuvaiseksi muuttuneessa maailmassa.

Ongelma onkin se, että Venäjä ei ole läntisessä mielessä rationaalinen, eikä historiaton nyky-liberaali voi millään ymmärtää Venäjää. Venäjä on aina ollut autoritaarinen, kansaa on kohdeltu kuin karjaa ja se on ollut sidottuna joko turpeeseen tai keskusjohtoisesti johdettuihin tehtaisiin. Ehkä meidän olisi syytä kiinnittää huomiota historiallisiin jatkuvuuksiin näyttävien katkosten ja murrosten lisäksi. 300 vuotta Romanovien perintöä ja kansaan syöpynyttä alamaisuusmentaliteettia ei pyyhkiytynyt pois lokakuun 1917 vallankumouksessa – joka vastoin marxilaista teoriaa tapahtui Euroopan takapajuisimmassa valtiossa – vaan bolsevismi hyvin nopeasti omaksui mm. keisarillisen Venäjän panslavistisen asenteen ja ortodoksisen Venäjän kristillinen lähetystehtävä voitiin ongelmitta korvata kommunistisella lähetystehtävällä, eli maailmanvallankumouksen edistämisellä. Jos neuvostokommunismin punapintaa viitsii hieman raaputtaa, sen alta paljastuu monisatavuotinen venäläinen autoritaarisuus. Bolsevismi oli pohjimmiltaan puolueen harjoittamaa keisarivaltaa punalippuun kiedottuna – historiallinen jatkuvuus painoi enemmän kuin näennäinen katkos.

Toisin kuin länsi uskoi ja toivoi, Venäjästä ei muutamassa vuodessa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kehittynyt läntisen arvoyhteisön jäsentä, vaan kommunismin tilalle pystytettiin nopeasti brutaali oligarkkikapitalismi, joka ei millään tapaa ole tehnyt Venäjästä parempaa maata kansalaisilleen. Kansa siis kärsii edelleen, mutta sekään ei ole Venäjällä mikään uusi asia. Ehkä ortodoksisen kristikansan mielestä ihmisten kuuluukin hieman kärsiä, sillä eikö kärsimys ylevöitä ja osoita moraalista vahvuutta – kuolla kuuluu nuorukaisen ja kärsiä kristityn? Johonkin köyhän kansan syvien rivien mahdollinen turhautuminen ja tyytymättömyys hitaaseen talouskasvuun pitää kuitenkin kanavoida. Putinin Venäjä on ilmeisen onnistuneesti kanavoinut kansan pelot ja raivon niin sisäisiin kuin ulkoisiinkin vihollisiin. Venäjällä homous on kuvattu länsimaisen dekadenssin ilmentymäksi, rajojen ulkopuolelta Äiti Venäjän sisuksiin tihkuvaksi saastaksi, jota vastaan konservatiivisen kristikansan on taisteltava yhtenä rintamana. Ulkoiseksi viholliseksi Venäjälle kelpaa sellainen monimerkityksinen konstruktio kuin ”Länsi”. Vaikuttaa siltä, että nyky-Venäjä on taas omaksunut Neuvostoliiton itseymmärryksen ja roolin lännen maailmanpoliittisena ja kulttuurillisena vastapoolina. Moni vanha Tehtaankadulle kumartelija on Suomessa Neuvostoliiton hajoamisesta huolimatta yhäkin halukas näkemään Venäjän jonkinlaisena vaihtoehtona amerikkalaiselle hegemonialle, vaikka venäläinen militarismi ja oligarkkikapitalismi ovat vähintään yhtä sairaita ilmiöitä kuin amerikkalainen turbokapitalismi ja maailmanpoliisina huseeraaminen.

Venäjällä valtaa käyttää tsaari Putin, lännessä kasvottomat markkinavoimat. Lännessä on käynnissä yhteisen todellisuuden hajoaminen, kun rikkain prosentti rohmuaa uskomattomia omaisuuksia kaikkien muiden kustannuksella ja keskiluokkaa kuristetaan kuoliaaksi. Venäjällä taas konservatiivinen nationalismi homofobioineen ja vanhoillisine kirkkoineen toimii yhteiskuntaa koossa pitävänä sosiaalisena kittinä, mutta vahvan yhteenkuuluvuuden kääntöpuolena on yksiarvoinen ja uudistuskyvytön yhteiskunta, jossa tarpeelliset yhteiskunnalliset reformit korvataan neuvostonostalgialla ja asevarustelulla. Pahoin pelkään, että lännen ja Venäjän välit pysyvät pitkään jäässä, ja pahimman skenaarion mukaan Yhdysvalloissa nousee vallankahvaan uusi Reagan, joka haluaa avoimesti kalistella aseita Venäjän kanssa. Parhaassa tapauksessa Venäjän nouseva keskiluokka kukistaa Putinin verettömässä vallankaappauksessa ja Venäjälle saataisiin pystytettyä edes kelvollinen porvarillinen parlamentarismi. Aika näyttää mitä tulee tapahtumaan, mutta itse en uskalla olla kovin toiveikkaalla päällä.  

842 sanaa agraarisesta menneisyydestä, jälkiteollisesta nykyhetkestä ja perustulon välttämättömyydestä tulevaisuudessa

Suomessa puhutaan paljon työstä ja sen puutteesta, mutta ikävä kyllä keskustelua leimaa älyllinen epärehellisyys ja oksettava moralismi. Keskustelussa loistavat poissaolollaan myös historiallinen perspektiivi ja sosiologinen mielikuvitus. Näiden puutteiden takia keskustelussa ei juurikaan käsitellä makrotason ilmiöiden vaikutuksia työttömyyden lisääntymiseen, vaan kaikessa analyyttisyydessään huikaiseva vakioselitys kuuluu, että työttömyys johtuu yksinkertaisesti yksilön ominaisuuksista ja valinnoista.

Emme siis ilmeisesti tarvitse analyysia esimerkiksi talouden finansioitumisesta tai tuotannon automatisaation vaikutuksista työllisyyteen ja työn sisältöihin, koska kaikkihan me tiedämme, että yltiösosiaaliset ja toimintadraivia pursuavat ristoreippaat löytävät aina työtä, kun taas työttömät ovat lähtökohtaisesti asosiaalista ja epäilyttävää ainesta, johon täytyy jatkuvasti kohdistaa erilaisia ”aktiivisia työvoimapoliittisia toimia”. Moni oman elämänsä sisäinen sankari on myös löytänyt itselleen pyhän mission – ja jotkut myös markkinaraon – käännyttää työttömiä ja syrjäytyneitä oletetusta luuserimentaliteetista kohti ”terveitä keskiluokkaisia arvoja”, eikä kukaan mediaa vähääkään seuraava voi olla myöskään kiinnittämättä huomiota siihen, että erilaisiin elämänhallinnan työkalujen kaupittelijoihin törmää nykyään joka käänteessä.

Koska elämme jälkiteollisessa todellisuudessa, pitäisi keskustelun jättää jo pikkuhiljaa hyvästit käsityksille ja arvoille, jotka kumpuavat historian hämärään vaipuneen agraariyhteisön arvomaailmasta.  Esimerkiksi wanhan kansan hellimä hurskas käsitys, jonka mukaan kaikki työ on tärkeää, kenties jopa Pyhää Jumalan Työtä, on täysin irvokas nykymaailmassa. Onko esimerkiksi fasististen kauneusihanteiden kaupittelu (mainosala, muotimaailma) pyhää ja arvokasta työtä, entä suurpääoman etujen lobbaaminen tai maailmantalouden polvilleen saaneiden ”finanssi-innovaatioiden” kehittely ja myyminen?

Maailma muuttuu. Modernisaatio oli huikaiseva lupaus paremmasta huomisesta ja modernisoituminen näkyi monen tavallisen suomalaisen elämässä esimerkiksi palkkatyöläistymisenä. Jos modernisoituminen vaikutti ongelmattomalta lineaariselta kehitysprosessilta, joka näytti johtavan epävarmuudesta kohti varmuutta ja kaaoksesta kohti rationaalista hallintaa – työelämän tasolla mm. siirtymistä elinikäisiin tai ainakin vakaisiin työsuhteisiin – olemme me likvidin modernin ja uusliberalismin aikakaudella varttuneet saaneet todistaa päinvastaista kehityskulkua. Mitkä siis ovat (palkka)työn institutionaalisen aseman ja kulttuuristen merkitysten muutokset historiallisessa perspektiivissä tarkasteltuina?

    

Kun Suomessa 1900-luvun aikana siirryttiin agraarisesta elämäntavasta teolliseen yhteiskuntaan, palkkatyöstä kehittyi historioitsija Juha Siltalan mukaan agraariyhteiskunnan pienomistusta vastaava nautinta, eräänlainen suojattu sosiaalinen läänitys. Ajateltiin, että ihmisillä on luovuttamaton oikeus työhön ja konkreettiseen työpaikkaan – työ oli siis paitsi moraalinen velvoite, myös yksilön oikeus. Työ ei ollut puhdas markkinahyödyke, eikä työntekijää voinut ihan noin vaan käsitellä pelkkänä puhuvana tavarana.

Tämä kehityskulku ei tietenkään koskenut pelkästään Suomea, vaan koko länttä. Kylmän sodan aikaisessa länsimaailmassa työpaikan muuttumisen sosiaaliseksi läänitykseksi mahdollisti kommunismin pelko ja keynesiläiseen taloudenhoitoon perustunut yhteiskuntapolitiikka, joka onnistui luomaan hyvän kehän voimakkaan julkisen kulutuksen, työllisyyden ja teollisuuskapitalistien intressien välille.

   

Kypsän hyvinvointivaltion kaudella elettiin siis fordistisen työn kultakautta, jota avantgardistinen uusvasemmisto arvosteli vieraantuneeksi työksi. Kuitenkin liukuhihnateollisuus ja massastandardisointi takasivat täystyöllisyyden sekä työsuhteiden vakauden. Tavalliselle duunarillekin elämä staattisessa ”laiskojen pääomien” Suomessa tarkoitti sitä, että esimerkiksi bussikuskit ja putkimiehet saattoivat rakentaa perheelleen omakotitalon pääkaupunkiseudulle, ja saattoipa rahaa jäädä vielä sijoituskaksionkin ostamiseen lähiöstä. Pääoma ei siis kasautunut niin tehokkaasti kuin se olisi teorian mukaan voinut, mutta ekonomistien tehottomaksi parjaama talous tuotti hyvinvointia ja varallisuutta suurimmalle osalle suomalaisista.

2000-luvulla työstä on tullut puhdas markkinahyödyke. Olemme saaneet oppia kantapään kautta tytäryhtiötalouden auvoista ja siitä, että yritysten vastuu kattaa nykyään vain ja ainoastaan pyhän shareholder valuen luomisen. Myös sellaiset taloudelliseen rationaliteettiin kuuluvat seikat kuin aggressiivinen verosuunnittelu ovat tulleet tutuiksi Härmässä viime vuosien aikana. Nykyään kun kaiken tulee palvella talouskasvun vastaansanomatonta imperatiivia, myös työn institutionaalinen asema suojattuna ja säädeltynä palkkatyönä on tuhoutunut. Vakaiden työsuhteiden tilalle ovat tulleet palkattomat työharjoittelut, lyhyet projektit, ketjutetut määräaikaisuudet ynnä muut elämäämme rikastuttavat ”joustavuudet”. Ei-tyypillisestä työsuhteesta on tullut minun sukupolvelleni jo normi.

  

Mitenkäs sitten lähitulevaisuudessa? Mikä on se suuri kuva, joka blogistin kristallipallosta näkyy? Lyhyesti: lähitulevaisuus johtaa kapitalismiin ilman työtä, kuten saksalainen sosiologi Ulrich Beck on osuvasti kirjoittanut. Suurten ikäluokkien edustajien korvissa väite, jonka mukaan kaikki työ ei ole pyhää eikä kaikkien työpanosta edes tarvita, saattaa kuulostaa pyhimpiä arvoja rienaavalta jumalanpilkalta, mutta tällaiseksi maailma on muuttunut, tai ainakin muuttumassa. Tuotanto automatisoituu, pieni joukko globaaleilla markkinoilla toimivia avainalojen osaajia pystyy tuottamaan markkinoiden tarvitsemia palveluita ja tuotteita joustavasti ja tehokkaasti, kun taas muiden markkina-arvo kokee romahduksen. Koska sellunkeitolla emme enää pärjää, eikä meistä kaikista ole kognitiiviseen tietotyöhön ohjelmoimaan algoritmeja, suuren enemmistön kohtaloksi koituu lähitulevaisuudessa kuulua ylijäämäväestöön, jonka työtaidoilla ja kyvyillä ei ole juurikaan taloudellista arvoa. Olemmeko siis sellaisen tulevaisuuden kynnyksellä, joka tekee suuresta enemmistöstä pelkän rikkaiden armoille jäävän kuluerän, vai olemmeko kenties saavuttamassa marxilaisen utopian työstä vapautumisesta?

Vain yksi asia on varmaa: vaikka kapitalistien intresseissä ei olisi maksaa meille palkkaa, he haluavat meidät kuitenkin kuluttajina. Miten sitten ylläpitää kysyntää tuotteille ja palveluille, jos suuri osa väestöstä syrjäytyy (palkka)työstä ja on kyvyttömiä kuluttamaan? Vastaus löytyy perustulosta. Perustulossa ei ole kyse siitä, että valtio takaisi työtä vieroksuville pullamössösukupolven nysveröille subjektiivisen oikeuden pelata pleikkaria päivät pitkät ilman velvoitetta tehdä päivääkään työtä, vaan perustulossa on kyse myös kapitalismin toimintaedellytysten turvaamisesta: kohtuullisen suuruinen perustulo takaisi sen, että persaukisimmallakin prekaarilla olisi edes hieman kulutuspotentiaalia, eli kykyä toimia pyhässä kuluttajan roolissa. Perustulo toisi myös työmarkkinoille paljon kaivattua joustavuutta, kun työn vastaanottaminen olisi rahallisesti aina kannattavaa. Kauniilla konsulttikielellä ilmaistuna kyseessä olisi win-win -tilanne.

Fiksuimmat kapitalistit saattavat jopa ymmärtää, että markkinat eivät välttämättä olekaan sellainen kauppiksen luennoilla esitetty itseään korjaava platonistinen malli, joka toimii aina parhaalla mahdollisella tavalla, jos sen toimintaan vaan ymmärretään olla puuttumatta. Kapitalismi voi joko pitää kiinni uusklassisesta teoreettisesta puhtaudestaan ja mennä historian roskakoriin, tai se voi jälleen kerran mukautua ja hyväksyä myös sosialististen elementtien hyödyllisyyden ja välttämättömyyden omana elinehtonaan. Olkaamme realisteja: me tarvitsemme kapitalismin tehokkuutta ja sosialismin solidaarisuutta – me tarvitsemme perustuloa.