Muistiinpanot: Michel Foucault - Turvallisuus, alue, väestö

 

Michel Foucault

Turvallisuus, alue, väestö

 

1. luento

Foucault ilmoittaa luentokurssinsa tavoitteeksi tutkia sitä, mitä hän on alustavasti kutsunut biovallaksi. Hän toteaa kuitenkin heti, ettei hän missään nimessä hahmottele vallan yleistä teoriaa: on monia erilaisia suhteita, joissa käytetään valtaa – esim. tuotantosuhteet, perhesuhteet jne. – mutta niiden yläpuolella ei ole erikseen mitään yleistä valtasuhdetta. Valtaa on vain, kun sitä käytetään.

Turvallisuuden keinovalikoima eli dispositiivi on se kohde, jota Foucault haluaa luennoillaan tarkastella.

è tämän dispositiivin keskeisiä käsitteitä mm. todennäköisyydet, kustannuslaskelmat, hyväksyttävyyden rajat, joita ei saa ylittää ja optimaalisena pidettävä keskiarvo

Turvallisuuden mekanismit eivät putkahda yhtäkkiä maailmaan, vaan niitä oli jo läsnä aiemmissa oikeudellis-laillisessa ja kurin dispositiiveissa, joissa myös pyrittiin estämään rikoksen uusiminen ja ojentamaan rikollista tai antamaan varoitus kansalle, jotta se pidättyisi laittomuuksista.

Foucault kuitenkin kysyy, onko vallan yleisestä taloudesta tulossa turvallisuuden aluetta, voidaanko siis 1970-luvulta alkaen länsimaissa puhua turvallisuuden yhteiskunnasta. 27

”Suvereenius toimii rajatulla alueella, kuri toimii yksilöiden ruumiissa ja turvallisuus toimii väestön kokonaisuudessa.” 27-28 à yksinkertainen ja hieman ongelmainen luonnostelma, mutta se ilmaisee kuitenkin perusajatuksen

Tilallisuus kurin ja turvallisuuden dispositiivissa… Kaupungeilla oli 1700-luvun alkuun asti hallinnollinen ja oikeudellinen erityisasema, joka eristi sen muista alueista ja tiloista – kaupunki oli konkreettisesti muurein eristetty ulkomaailmasta.

1700-luvulla kehittyneet valtiot ja kaupankäynnin intressit halusivat sijoittaa kaupungin uudestaan kiertokulun tilaan – kaupungin ongelma oli siis erityisesti kiertokulun ongelma. Esim. 1600-luvulla keskellä kameralismia ja merkantilismia keskeinen kysymys, miten pääkaupunki pitäisi järjestää tilallisesti: missä sen tulee sijaita ja miten sen pitää sijaita suhteessa materiaali- ja ihmisvirtoihin.

1600-l alussa protestanttisissa maissa perustettiin kaupunkeja roomalaisen sotaleirin mallin mukaan. 1700-l vanhojen kaupunkien uudelleen kaavoittamisessa keskeiseksi periaatteeksi tuli kierron helpottaminen ja tarkkailun mahdollistaminen, kun keskiaikaiset muurit oli purettu.

Tavoitteeksi tuli hyvän kierron maksimointi ja huonon kierron minimointi. Turvallisuus ei pyri täydellisyyteen vaan järjestää tilaa uusiksi niin, että halutut vaikutukset maksimoidaan ja ei toivotut vaikutukset minimoidaan – turvallisuus työskentelee todennäköisyyksien kanssa ja suuntautuu tulevaisuuteen, ei staattiseen nykyhetkeen.

”Yhteenvetona voidaan sanoa, että suvereenius asettaa alueelle pääkaupungin ja ensisijaiseksi ongelmaksi hallituksen istuinpaikan; kuri rakentaa tilan johdetusti ja asettaa ensisijaiseksi ongelmaksi osien hierarkkisen ja funktionaalisen jakamisen; ja turvallisuus pyrkii suunnittelemaan ympäristöä suhteessa tapahtumien ja tai tekijöiden sarjoihin, joita sen on pystyttävä säätelemään moniselitteisessä ja muuttuvassa ympäristössä.” 36 

Turvallisuuden dispositiivi muokkaa siis ympäristöä, vaikka tuota käsitettä ei vielä ollutkaan 1700-luvulla. Se pyrkii vaikuttamaan erilaisiin virtauksiin, hallitsemaan sitä aluetta ja interaktion alaa, jossa ihmiset ja erilaiset luonnon elementit ovat vuorovaikutuksessa.

 

 

2. luento

Tapahtuman ongelma

Pula erään 1700-luvun taloustieteilijän mukaan viljan määrän aktuaalista niukkuutta. Mitkä prosessit kiihdyttivät niukkuutta ja pulaa? Niukkuuteen oli ikään kuin sisäänrakennettu sen paheneminen, sillä niukkuuden aiheuttaman hintojen kohoamisen johdosta niukkoja hyödykkeitä (viljaa) omistaneet hamstrasivat viljaa toivoen hintojen edelleen nousevan. 44

Miten pulaa selitettiin?

1) sen voitiin selittään johtuvan yksinkertaisesti huonosta onnesta, kuten oli tehty jo antiikissa – huono onni oli kohtalonomaista eikä sille voinut mitään

2) ihmisen paha luonto

1600- ja 1700-lukujen Ranskassa kehitettiin yksityiskohtainen oikeudellinen ja kurinpidollinen tapa pyrkiä estämään pulan syntyminen. Se perustui pakkoihin ja kieltoihin, mm. viljan varastointikieltoon: vilja oli myytävä heti, myös vientiä ja viljelyaloja rajoitettiin jne. à näiden merkantilististen tekniikoiden tavoitteena oli varmistaa viljan mahdollisimman halpa myyntihinta

Viljan vapaa kierto nähtiin tietyissä piireissä jo ennen fysiokraatteja paitsi suurempien voittojen lähteenä myös turvamekanismina pulaa vastaan. 1689 Englannissa viljan kierto ja kauppa vapaaksi, kuitenkin preemiot ja tuontiverot tukemaan sopivan hinnan muodostumista. Myös Ranskassa 1764 vilja vapautui.

Viljan vapauttamista ajaneille fysiokraateille vanhan oikeudellis-kurinpidollisen järjestelmän pelkäämä niukkuus ja kalleus ei ollut lainkaan paha asia. Vaikka viljan vapauttaneessa maassa tulisikin huono sato, hinnat nousivat vain maltillisesti, sillä viljaansa varastoineiden kotimaisten viljelijöiden kannattaisi tuoda viljansa markkinoille kohtuullisen pian sen jälkeen kun tieto huonosta sadosta on saatu, sillä kuitenkin viimeistään kuuden kuukauden jälkeen saataisiin tuontiviljaa ulkomailta. Tuontiviljakaan ei muodostu liian kalliiksi, sillä ulkomaiset viljakauppiaat eivät tiedä miten paha pula Ranskassa on eivätkä he tiedä paljonko heidän kilpailijoillaan on viljaa myytäväksi. Näin siis pidättäytyminen kielloista ja kontrolleista antavat luonnollisten prosessien läpikäydä itsensä, ja niiden seurauksena pula tuhoaa lopulta itsensä. 51-52

è ”Nousu tuottaa siis laskun. Puute poistetaan puutteeseen johtavan liikkeen todellisuuden pohjalta.” 52

Analyysi ei tarkastele enää vain paikallisia ranskalaisia markkinoita, vaan viljan maailmanmarkkinoita. Sen on myös otettava koko ajan huomioon homo oeconomicuksen toiminta kussakin tilanteessa; miten hän toimii kun ei tiedä paljonko ulkomailta virtaa viljaa kotimaahan jne.

”Toisin sanoen taloustiede tai taloudellis-poliittinen analyysi sisällyttää itseensä tuotantohetken, maailmanmarkkinat ja lopuksi väestön, tuottajien ja kuluttajien, taloudellisen käyttäytymisen.” 53

Pula-aika muuttuu ’harhakuvaksi’ kun sallitaan tiettyjen asioiden tapahtua luontonsa mukaan – laisser-faire ja laisser-passer. Tämän keinovalikoiman päämääränä ei ole puuttua yksittäisten niukkuuteen kuolevien yksilöiden kohtaloon, vaan se hahmottaa jo väestön. –> yksilöt, yksilöjoukot ja moneudet eivät ole tärkeitä muuta kuin välineinä ja johtimina, kun halutaan saavuttaa jotakin väestön tasolla. 54-55

Kuri on keskihakuinen, se tiivistää, keskittää, sulkee. Se ensitöikseen rajaa alueen, jossa sen mekanismit ja valta toimivat vailla rajoituksia.

Turvallisuuden keinot ovat päinvastoin keskipakoisia, niillä on jatkuva taipumus laajentua. ”Uusia osia sisällytetään tauotta: tuotanto, psykologia, käytös; tuottajien, ostajien, maahantuojien ja -viejien toimintatavat ja maailmanmarkkinat.” 57

Toinen suuri ero: kuri puuttuu kaikkeen, pienimpäänkin rikkomukseen eikä jätä pienimpiäkään asioita oman onnensa nojaan. Turvallisuuden keinovalikoima puolestaan antaa olla. Annetaan hintojen nousta ja niukkuuden syntyä, kunhan sillä voidaan estää jokin muu, esim. pula-ajan synty. Kaikki ei ole tietenkään sallittua, mutta laisser faire on jollakin tasolla välttämätöntä. 57

Kurin tehtävänä on tukahduttaa kaikki, etenkin yksityiskohdat, mutta turvallisuuden keinovalikoma puolestaan tukeutuu yksityiskohtiin, jos niiden avulla voidaan saavuttaa jotain väestötasolla.

Kolmas ero. Laki jakaa kaiken kielletyn ja sallitun binäärikoodin mukaan. Mitä kielletympi jokin asia on, sitä tarkemmin se on määritelty. Kuri taas kohdistuu ennen kaikkea siihen, mitä tulee tehdä. Turvallisuus pyrkii löytämään pisteen, jossa asiat tapahtuvat luonnostaan, olivat nämä asiat haluttuja tai eivät. Politiikan ei siis tule asettaa ihmisten käytökselle sääntöjä, sillä niillä on tietty luonnollisuutensa, jolle ei mahdeta mitään. Turvallisuus haluaa siis vaikuttaa todellisuudessa, fysiikassa, siten että politiikan järjestyksessä toimiminen on yhä luonnon järjestyksessä toimimista. 59

”Liberalismin peli – annetaan ihmisten toimia, asioiden tapahtua, tavaroiden liikkua; laisser faire, laisser passer – tarkoittaa ensisijaisesti ja pohjimmiltaan toimimista niin, että todellisuus kehittyy ja etenee omaa kurssiaan ja omien lakiensa mukaan, todellisuuden periaatteiden ja mekanismien mukaan.” 59

Onko 1700-luvulla syntynyt ”vapaus” lopulta seurausta turvallisuuden keinovalikoimien käyttöönotosta, niiden vastine? 60  

 

 

luento 3.

Normalisaatio

Kuri analysoi ja purkaa, pyrkimyksenään löytää minimaaliset muokattavissa olevat tekijät, joihin se puuttuu.

Kurin kannalta keskeisiä kysymyksiä esim. mikä on nopein tapa ladata kivääri, mitkä työläiset sopivat parhaiten tiettyihin töihin jne.

Kuri määrittää ihanteelliset järjestykset ja koordinaatit: kuinka jakaa koululaiset hierarkioihin.

Neljänneksi kuri vakiinnuttaa lisääntyvän harjaannuttamisen ja jatkuvan kontrollin prosessit ja tämän pohjalta luo jaon epäpäteviin ja kykenemättömiin ja muihin, se siis luo jaon normaaliin ja epänormaaliin.

Lopulta normaalia on se, mikä pystyy sopeutumaan normiin ja epänormaalia se, mikä ei pysty täyttämään normia. Normi on siis ensisijainen suhteessa normaaliin.

Isorokko ja inokulaatio/rokotukset 1700-luvulla

Inokulaation toimintamekanismismi oli ajan lääketieteelle tuntematon, mutta sen havaittiin toimivan, kiitos tilastotieteen. Tilastotiede auttoi ajattelemaan rokon puhkeamista väestön tasolla. Inokulaatio myös analogian kautta vertautui niihin luonnollisiin mekanismeihin, joilla myös pulan ajateltiin lopettavan itse itsensä: inokulaation saajalle annettiin tauti, mutta niin lievänä, että se esti tappavan taudin puhkeamista: tauti tappoi itse itsensä.

1800-luvulla kvantitatiivisiin analyyseihin perustuen syntyi riskien käsite: eri väestön osilla oli tietty numeraalisesti ilmaistavissa oleva riski esim. sairastua rokkoon.

Tapaus, riski, vaara, kriisi.

Rokotuksen myötä syntyvä keinovalikoima ei enää kurin tapaan pyri eristämään sairaita terveistä vaan se lähestyy tautia väestötasolla, väestötason ilmiönä joka tuottaa tietyn asteen kuolleisuutta väestössä. Kvantitatiivisin menetelmin määriteltiin mikä on taudin normaali tappavuus väestössä, noin 1/8.Kohdataan siis idea normaalista kuolleisuudesta. 73

Erilaiset jakaumat ja normaalikäyrät nousivat tärkeiksi analyysityökaluiksi: mikä on tietyn väestönosan todennäköisyys kuolla rokkoon ja miten se suhtautuu koko väestöön jne. On erilaisia normaaleita eri ammattiryhmille ja väestön osille. Nyt (mikä?) normi johdetaan tästä havaitusta normaalista eli normaali edeltää normia, toisin kuin kurin keinovalikoimassa.

Kaupunki keskeinen kehys turvallisuuden keinovalikoimille. Kaupunki edusti autonomiaa suhteessa feodalismiin ja se oli erilaisten virtojen tihentymä, joka asetti aivan omanlaisiaan hallinnan ongelmia: kaupunki kapinan pesäkkeenä, kaupunki epidemian pesäkkeenä jne. Kaupungista tuli uudella ajalla keskeinen hallinnan ongelma ja sen hallitsemiseen käytettiin turvallisuuden keinovalikoimia. 74-75

Machiavellille ongelma oli vielä alueen turvaaminen ja vakiinnuttaminen ja suvereenin vallan turvaaminen alueella, mutta uudella ajalla keskeiseksi kysymykseksi nousee kiertokulkujen salliminen, hyvien kiertojen erottaminen huonoista jne.

Kyseessä ei ole enää ruhtinaan ja hänen alueensa suojaaminen, vaan väestön turvallisuus. 75

Turvallisuuden mekanismit eivät toimi suvereeni-alainen akselilla eivätkä kiellon muodossa, vaan ne pyrkivät rajoittamaan tapahtumia hyväksyttävien reuna-arvojen sisään.

Turvallisuuden keinovalikoimat myös pyrkivät löytämään optimin tason, jossa hallitaan riittävästi mutta ei tarpeettoman paljon.

Väestön käsite itsessään vanha, mutta sillä viitattiin tarpeeseen kansoittaa maa uudelleen epidemian jälkeen. Vasta kameralismin ja merkantilismin kaudella väestö alkoi näyttäytyä muunakin kuin suvereenin mahdin yhtenä aspektina: väestö tarjosi työvoiman maatalouteen ja manufaktuureihin, sen suuri määrä tuotti työvoiman sisään palkkoja hillinneen kilpailun jne. à merkantilistit näkivät väestön tuotannon voimana.

Fysokraattien ja merkantilistien ero. Merkantilistit näkivät väestön suvereeni-alamainen suhteen kautta tuotannon tekijöinä, alistettuina oikeussubjekteina, joilla voitiin osoittaa missä piti työskennellä ja miten valtion rikkauksien lisäämiseksi. Fysiokraatit ajattelivat väestöä prosessien kokonaisuutena, jota piti hallita luonnollisuudessaan ja luonnollisuudestaan käsin. 79

Fysiokraateille väestö on olio, jonka olemassaoloon vaikuttaa suuri määrä muuttujia – esim. ilmasto, kaupan käynnin intensiteetti, avioliittotavat yms. Siksi sitä ei voi hallita yksinkertaisesti suvereenin käskyin, vaan sen hallinnan on oltava hienojakoisempaa. On ajateltava kokonaista muuttujajoukkoa, esim. tuonnin hyödyllisyyttä, jotta väestöä ja sen elinmahdollisuuksia voidaan tukea ja ohjata.

Väestö luonnollisena, eri elementeistä koostuvana luontona, ei kokoelmana suvereeniin suhteessa olevia oikeussubjekteja. Halu. Ihmisellä on halu, ja hallitakseen väestöä on otettava huomioon ihmisten halut. Ihminen muuttuu ihmiskunnasta ihmislajiksi, ihmisestä tulee biologinen laji.

Taloudessa varallisuuden analyysista siirrytään kansantaloustieteeseen, kun väestö nousee keskeiseksi subjekti-objektiksi. à Quesnayn mukaan oikea talouden hallinta on väestöstä huolehtimista.

 

Luento 4.

”Hallinnan” ongelma nousee 1500-luvulla esiin monessa eri yhteydessä. à miten hallita itseään, ihmisten sieluja, lapsia jne.

Hallinnan ja hallituksi tulemisen ongelma nousi esiin kahden kehityskulun risteyskohdassa: valtiollisen keskittymisen ja uskonnollisen hajaantumisen prosessit tuottivat 1500-luvulla väkevän ongelman: ”kuinka tulla hallituksi ja kenen toimesta, mihin asti ja millä keinoin?” 98

1500-luvulta 1700-luvulle kehittyi valtava hallinnan ongelmaa käsittelevä kirjallisuus, joka asemoitui kriittisesti suhteessa Machiavellin Ruhtinaaseen

Machiavellin ruhtinaan suhde ruhtinaskuntaansa on täysin ulkopuolinen: ruhtinaan ja ruhtinaskunnan välillä ei ole olemuksellista, luonnollista tai oikeudellista suhdetta, suhde on täysin synteettinen. Periaatteena on ruhtinaan ulkopuolisuus ja transsendenssi. 

Tämän takia ruhtinaan side ruhtinaskuntaansa on hauras ja ruhtinaskunta on koko ajan uhattuna ulkoisten vihollisten ja tyytymättömien alamaisten toimesta.

Jos Ruhtinas on kirja ruhtinaskunnan säilyttämisestä, haluaa 1500-l alkava hallinnallisuuden kirjallisuus korvata uudella hallinnan taidolla.

Uusi hallinnan taito lähtee siitä, että monet ihmiset hallitsevat: perheenisä hallitsee perhettään ja luostarin esimies luostariaan, mutta he tekevät sen valtion sisällä.

”Hallinnan muotojen moninaisuus ja sen käytäntöjen immanenssi suhteessa valtioon yhdistyvät, nämä moninaisuus ja immanenssi asettuvat radikaalisti Machiavellin ruhtinaan transsendenttia ainutkertaisuutta vastaan.” 102

Uutta suhteessa Machiavelliin nouseva ja laskeva jatkuvuus. Esim. jos haluaa hallita valtiota, on ensin kyettävä hallitsemaan itseään à nouseva jatkuvuus. Laskeva jatkuvuus käänteistä, eli jos valtiota hallitaan hyvin, myös perheenpäät osaavat hallita perheitään ja omaisuuttaan siten kuin pitää.

”Tätä laskevaa linjaa, joka sitoo valtion hyvän hallinnan yhteen yksilöiden käytöksen tai perheiden hallinnan kanssa, aletaan tähän aikaan kutsua juuri ”poliisiksi”. Ruhtinaan kasvatus takaa hallinnan muotojen nousevan jatkuvuuden ja poliisi niiden laskevan jatkuvuuden.” 103

Hallinnan taidossa keskeisen tärkeää perheen hallinta, jota kutsutaan ”taloudeksi”. Miten tuoda perheenisän oma talouden huolehtimisen huolellisuus ja perinpohjaisuus myös valtion hallintaan?

”Hallinnan keskeinen panos on uskoakseni talouden tuominen poliittiseen toimintaan.” 103

Valtion hallinta on talouden, siis perheen hallitsemisen, ulottamista valtion mittakaavaan. Siihen sisältyy keskeisesti tarkkailu, niin varallisuuden, asukkaiden ja jokaisen käytöksen kontrolli.     

Asian käsite. Keskiajalta 1500-luvulle julkisoikeudessa suvereenius ei kohdistu asioihin vaan alueeseen ja sitä kautta sen asukkaisiin. Alue siis Machiavellin ruhtinaskunnalle perustava elementti.

à Uudemmassa hallinnon taidossa ei hallita aluetta vaan asioita. Mitä asiat sitten olivat? Ne olivat ihmisiä suhteissaan, siteissään, kietoutumisissaan sellaisiin asioihin kuin varallisuus, resurssit, elintarvikkeet sekä tietysti alue rajoineen ja ominaisuuksineen. 

La Perrierin määritelmän mukaan hallinnan oikea tapa on ”sijoitella asioita”, jotta niitä voidaan ohjata suotuisaan lopputulokseen. Hallinta saa monia päämääriä, ei vain yhtä. Esim. hallinnan pitää tuottaa vaurautta, riittävä tai ehkä jopa suurin mahdollinen määrä elintarvikkeita ja edistää ihmisten lisääntymistä jne. Jotta erityiset päämäärät voidaan saavuttaa, on siis ”sijoiteltava asioita”, joka ei tarkoita itseisarvoista lainkuuliaisuutta vaan taktisempaa ajattelua.

”Luulen, että tämä on tärkeä katkos: kun suvereeniuden päämäärä löytyy siitä itsestään ja myös sen välineet nousevat lain muodossa siitä itsestään, hallinnan päämäärä on sen ohjaamissa asioissa; se on löydettävissä sen ohjaamien prosessien täydellistämisestä, maksimoimisesta tai kiihdyttämisestä, ja hallinnan instrumentit ovat lakien sijaan erilaisia taktiikoita. Laki siis vetäytyy syrjään ja tai ainakaan hallinnan näkökulmasta laki ei varmasti voi olla sen pääinstrumentti.” 107

Hallinnan taito ei voinut kunnolla kehittyä niin kauan, kuin suvereenius oli tärkein poliittinen ongelma ja suvereeniuden instituutiot tärkeimpiä instituutioita.

Merkantilismi Foucaultin mukaan ensimmäinen vallankäytön rationalisointi hallinnan käytäntönä. Se on ensimmäinen kerta, kun aletaan tuottaa valtiota koskevaa tietoa hallinnan taktiikoiden käyttöön. Merkantilismi oli kuitenkin vielä liikaa kiinni suvereenissa ja hänen omissa intresseissään.

Hallinnan taito vapautui merkantilismin, siis suvereeniuden ja myös perheen perspektiiveistä, kun tilastotiede osoitti että väestöllä on omia ilmiöitään ja säännöllisyyksiään, joita ei voitu palauttaa perheen pieneen kehykseen.

”Väestö mahdollistaa hallinnan taidon vapautumisen, koska se eliminoi perheen mallin.” 112 à perheestä tulee hallinnan mallin sijaan instrumentti, jonka kautta voidaan vaikuttaa väestöön.

Hallinnan tiedon koostumuksesta tulee erottamatonta taloudeksi kutsutusta tieteestä, ja kansantaloustiede syntyy suunnilleen samaan aikaan kuin väestön käsite ja on alusta asti suhteessa siihen.

Hallinta, väestö ja kansantaloustiede muodostavat 1700-luvulta lähtien katkeamattoman sarjan, joka on tuskin vieläkään purkautunut.

Hallinnallisuudella F tarkoittaa kolmea asiaa:

1. ”Sellaisten instituutioiden, toimintatapojen, analyysien ja pohdintojen, laskelmien ja taktiikoiden muodostamaa kokonaisuutta, jotka tekevät mahdolliseksi harjoittaa tätä vallan erityistä, vaikkakin hyvin monimutkaista muotoa. Sen pääkohteena on väestö, tärkeimpänä tietomuotona kansantaloustiede ja pääasiallisena teknisenä välineenä turvallisuuden keinovalikoima.”  

2. ”Taipumusta tai voimalinjaa, joka kaikkialla lännessä on taukoamatta johtanut jo hyvin pitkään kohti ’hallinnaksi’ kutsumamme vallan muodon ensisijaisuutta kaikkiin muihin (suvereenius, kuri) nähden ja joka on yhtäältä johtanut erityisten hallinnan koneistojen ja toisaalta tieteiden sarjan kehittymiseen.

3. ”Hallinnallisuudella tulee tarkoittaa sitä prosessia tai paremminkin prosessin lopputulosta, jonka tuloksena keskiajan oikeusvaltio, josta 1400- ja 1500-luvuilla tuli virkamiesvaltio, on hiljalleen ’hallinnallistunut’.”

Suuripiirteisesti voidaan sanoa, että länsimaisen vallan muodot ja vallan taloudet ovat seuraavanlaiset: 1) feodalismissa syntynyt oikeusvaltio, 2) virkamiesvaltio ja 3) hallinnan valtio, jota ei enää määritä alueellisuus vaan väestö eri ominaisuuksineen.

 

Luento 5.

 

Foucault selittää aiempien luentokurssiensa projektista ”siirtyä ulkopuolelle” instituution (esim. kuri-instituutiot) näkökulmista. Nämä siirtymät tulevat käsittääkseni metodisesti lähelle sitä, mitä Foucault kutsuu genealogiaksi.

Siis kolme siirtymää:

”Metodin ensimmäinen periaate: siirrytään instituution ulkopuolelle, jotta voidaan korvata se vallan teknologioiden yleisellä näkökulmalla.” à ei siis instituution sisäistä näkökulmaa, vaan asioita tarkastellaan laajemmasta yhteiskunnallisten strategioiden ja teknologioiden näkökulmasta (tai jotain sellaista…)

Toinen periaate: ”korvataan sisäinen funktionaalisuuden näkökulma ulkopuolisella strategioiden ja taktiikoiden näkökulmalla.”

Kolmas periaate: kieltäytyminen valmiista kohteesta, esim. mielisairaudesta. Mielisairautta ei siis lähestytä valmiina jo olemassaolevana kohteena, vaan tarkastellaan sitä liikettä, jossa totuuden kenttä ja sen objektit rakentuivat eri teknologioiden kautta.

Tällä luentokurssillaan F haluaa tehdä samat ulossiirtymät suhteessa valtioon, siis katsoa valtiota sen ulkopuolelta, jos se vaan on mahdollista.

F tekee katsauksen vanhoihin ranskankielisiin sanakirjoihin ja huomaa, että ”hallita” on ennen nykyistä poliittista merkitystään tarkoittanut lukuisia erilaisia asioita. Yhteistä niille kuitenkin on se, että ”hallinta”, mitä ikinä se sitten onkaan tarkoittanut, on kohdistunut ihmisiin, ei koskaan minkäänlaiseen poliittiseen rakenteeseen.

Mistä ihmisten hallinnan alkuperää pitäisi etsiä? F:n mukaan se ei ole kreikkalainen tai roomalainen idea, vaan sen alkuperä löytyy idästä, ensin esikristillisestä ja sitten kristillisestä idästä.

Tällä itäistä alkuperää olevalla ihmisten hallinnalla kaksi muotoa: paimenvalta ja sielujen ohjaus.

Paimenvalta. Ajatus, että kuningas jumala tai päällikkö on ikään kuin paimen ja ihmiset hänen laumansa, on hyvin yleinen teema koko itäisen Välimeren alueella ja löytyy mm. Egyptistä ja Mesopotamiasta. Esim. faarao saa kruunajaisseremoniassaan paimenen tunnukset ja paimensauvan ja hänen julistetaan olevan ihmisten paimen. Myös jumala on ihmisten paimen.

”Paimenvalta on valtaa, joka ei kohdistu alueeseen. Se kohdistuu määritelmällisesti laumaan ja tarkemmin sanottuna siirtymässä olevaan ja paikasta toiseen liikkuvaan laumaan.” vrt. kreikkalainen jumala, joka on sidottu alueeseen ja ilmaantuu kaupungin porteilla, kun kaupunkiin hyökätään. 130

Paimenvaltaa määrittää hyväntahtoisuus, se ei ole vain yksi sen aspekteista vaan sen keskeisin sisältö. à ”Itse asiassa paimenvallan olennainen päämäärä on juuri lauman pelastus.” 131

Paimenen valta ilmenee siis velvollisuutena ja hoidettavana tehtävänä, joten sen ottama muoto – ja tämä on uskoakseni myös paimenvallan tärkeä piirre – ei ole sen oman voiman ja ylivertaisuuden esiin tuomista.” 132. à paimen on se, joka valvoo

Paimenvaltaan sisältyy paradoksi: paimenen on pidettävä huolta koko laumasta ja sen jokaisesta yksilöstä, mutta pelastaakseen yhden eksyneen lampaan hänen on ehkä uhrattava koko muu lauma

 

Luento 6.

Paimen-tematiikka siis harvinaista kreikkalaisessa ajattelussa, poikkeuksena Platon. Esim. Platonin Laeissa paimen on eräänlainen virkamies, ei siis jumala tai suuri päällikkö, vaan virkamies-paimen à ”…toistin sanoen paimen ei edusta niinkään itse poliittisen tehtävän olemusta tai kaupungissa käytettävän vallan olemusta vaan ainoastaan sivutehtävää, jota Valtiomiehessä kutsutaan juuri avustavaksi.” 143

Platonin Valtiomiehen keskeinen kysymys, voiko politiikka käytännössä vastata paimenen ja lauman suhteen muotoa? F:n mukaan Valtiomiehessä vastataan tähän kysymykseen yksiselitteisesti ei.

Tosin pythagoralaisuuteen kuuluu ajatus, jonka mukaan päällikön on oltava kaupungissa lauman paimen.

Platonille politiikka alkaa, kun ihmiskunnan ”onnellinen aika” loppuu kun maailma ei enää pyöri oikeaan suuntaan ja alkaa vaikeat ajat. Onnellisessa ajassa itse jumala oli ihmisten sielunpaimen ja elämä oli helppoa ja vaivatonta, kun luonto tarjosi kaiken ravinnon eikä ihmiskunta joutunut kokemaan minkäänlaista puutetta.

Kun vaikeat ajat alkoivat, jumalat vetäytyivät taustalle ja vaikuttivat ihmisiin enää vain epäsuorasti, esim. antamalla ihmisille tulen.

”Jumalat ovat vetäytyneet ja ihmisten on pakko ohjata toinen toistaan, toisin sanoen he tarvitsevat politiikka ja politiikkoja.” 147

Kuitenkin poliitikot ovat osa ihmiskuntaa eivätkä ole sen ulkopuolella, joten poliitikot eivät ole paimenia, kuten jumalat olivat.

Jos politiikka ei perustu paimenen ja lauman väliselle suhteelle, niin millaista se sitten on? à Politiikko on kuin kankuri, ei sielunpaimen joka on kiinnostunut kaikesta mitä laumassa tapahtuu. Kankuri solmii langat yhteen, hän kutoo ja sitoo yhteen erilaiset luonteenlaadut, asettelee asioita toistensa lomaan.

Paimenen toimet ovat olemassa ja ne ovat tärkeitä, niitä harjoittavat esim. lääkärit ja opettajat, mutta politiikka ei ole paimentamista eikä kuningas ole sielunpaimen.

F mukaan sielunpaimennus toimintamatriisina ihmisten hallinnalle tulee länsimaihin vasta kristinuskon myötä.

Kirkko siinä mielessä aivan uudenlainen instituutio ihmiskunnan historiassa, että se vaatii oikeutta ohjata ihmisten jokapäiväistä elämää nojaten siihen, että se johtaa ihmiset iankaikkiseen elämään tuonpuoleisessa. Ja tämä iankaikkiseen ohjaaminen ei koskenut vain tiettyä kansaa tai kaupunkia, vaan ulotettiin koko ihmiskunnan mittakaavaan. F painottaa, että tällaista ei löydy mistään muusta sivilisaatiosta.

Kristinusko ja sen institutionalisoituminen kirkoksi siis toi paimenvallan länsimaiseen kulttuuriin.

”Wycliffestä Wesleyhin, 1200-luvulta 1700-luvulle, uskonsotiin kulminoituneet taistelut olivat pohjimmiltaan taisteluita siitä, kenellä on valta hallita ihmisiä, ohjata heitä heidän jokapäiväisessä elämässään, niissä yksityiskohdissa ja siinä aineellisuudessa, joista heidän elämänsä muodostuu.” 151

Esim. uskonsodat olivat paimenvallan ympärillä käytyjä sotia, mutta eivät sotia jotka pyrkivät lopettamaan sielunpaimennuksen. F mukaan länsimaiden historia ei tunne sielunpaimennuksen vastaista vallankumousta.

Kristillisessä kirkossa paimenen teemasta tulee perustava ja kaikkein tärkein suhde, joka kietoo kaikki muut sisäänsä.

”Mitä on sakramentaalinen valta? Kastaminen? Se on lampaan kutsumista laumaan. Ehtoollinen? Se on hengellisen ravinnon antamista. Katumus on valtaa ottaa lauman hyljännyt lammas uudelleen mukaan laumaan.” jne. 155

Kuitenkin läntisessä kirkossa paimenvalta on pysynyt erillään poliittisesta vallasta. Ainakin 1700-luvulle asti.

”Tämä erottelu, kristillisen sielunpaimennuksen ja keisarillisen suvereeniuden perustava erilaisuus näyttää olevan yksi länsimaiden piirteistä.” 156

 

7. luento

Kristillinen sielunpaimennus erilaista kuin itäiseltä Välimereltä tuttu sielunpaimennus.

Hallinnallisuuden historiallisena taustana F:n havainto, että ”kristinuskossa sielunpaimennus toi mukanaan opastamisen, johtamisen, ohjaamisen, luotsaamisen, kädestä pitämisen ja ihmisten manipuloimisen taidon, heidän seuraamisensa ja askel askeleelta kannustamisen taidon, jonka tarkoituksensa on ottaa ihmiset haltuun kollektiivisesti ja yksilöllisesti koko heidän elämänsä ajan ja heidän olemassaolonsa jokaisessa käänteessä.” 164

Sielunpaimennus on ihmisten hallinnan taitoa ja siitä tulee etsiä alkiota hallinnallisuudelle, jonka synty 1500-l ja 1600-1700 merkitsee keskeistä kynnystä modernin valtion muodostumisessa. 165

Mikä tekee kristillisestä sielunpaimennuksesta erilaista suhteessa muihin vallan muotoihin, jotka nekin ohjaavat, määräävät, pelastavat, käskevät ja kasvattavat jne.?

Täysi ja paradoksaalinen distributiivisuus

Täysi distributiivisuus tarkoittaa sitä, että paimenen on taattava kaikkien pelastuminen. Paimenen tulee pelastaa koko lauma, mikä tietenkin tarkoittaa myös sitä, että jokainen lammas on pelastettava. On siis pelastettava koko yksikkö tai kollektiivi eli lauma, mutta myös sen jokainen yksilö.

Täysi distributiivisuus johtaa paradoksaaliseen distributiivisuuteen, sillä kaikkien pelastamisen välttämättömyys tarkoittaa, että tilanteen tullen on hyväksyttävä yhden lampaan uhraaminen, mikäli se voisi vaarantaa kokonaisuuden. 168

”Skandaalin aiheuttanut lammas, jonka turmeltuneisuus uhkaa turmella koko lauman, tulee hylätä ja mahdollisesti sulkea ulos, karkottaa ja niin edelleen. Mutta toisaalta, ja tässä paradoksi, sielunpaimenen tulisi olla yhtä huolissaan yhden lampaan pelastumisesta kuin koko lauman pelastumisesta.” 168

à Yhden erehtyneen tai eksyneen lampaan vuoksi paimenen on hylättävä muu laumansa ja haettava eksynyt lammas takaisin.

F mukaan kristinusko laajensi tätä heprealaista paimenvallan täydellisen ja paradoksaalisen distributiivisuuden periaatetta neljällä periaatteella…

1. Analyyttinen vastuu. Kristillisen sielunpaimenen on pidettävä kirjaa jokaisen lampaansa kaikista toimista. Siis laadullinen vastuu siitä, mitä lampaat tekevät. (F ehkä avaa tätä vähän huonosti…)

2. Tyhjentävän ja välittömän siirron periaate. Paimenen on pidettävä jokaista lampaansa tekoa, ansiota tai puutetta omanaan. Kun lampaalle tapahtuu jotain joko hyvää tai pahaa, paimenen on tunnettava tämä hyvä tai paha itselleen tapahtuvana tai itsestään johtuvana.

3. Käänteisen uhrauksen periaate. Sielunpaimenen on oltava valmis kuolemaan laumansa puolesta. Tämä ei koske vain ajalliselle, biologiselle, kuolemalle altistumista, vaan paimenen on laitettava myös sielunsa alttiiksi muiden sielujen puolesta. Paimenen on siis otettava lampaan synnit omille harteilleen.

Tähän liittyy omantunnon ohjaus. Se, joka ohjaa muiden omaatuntoa, joutuu alttiiksi kiusaukselle, kun hänelle näytetään kaikki paha ja syntinen, jolle lampaat ovat altistuneet? Näin omantunnon ohjaaja asettaa oman sielunsa kuolemanvaaraan. Toisaalta juuri hyväksyessään toisten edestä kuolemisen sielunpaimen pelastuu.

4. Vaihtelevan vastaavuuden periaate. ”Jos todella on niin, että lampaiden ansiot muodostavat lampaiden ansion, eikö voida myös sanoa, että paimenen ansio olisi järin suuri, mikäli kaikki lampaat olisivat aina ja koko ajan ansiokkaita? Eikö paimenen ansio synny ainakin osittain siitä, että lampaat vikuroivat, ovat alttiina vaaralle ja aina lankeamaisillaan?” à paimenen ansio ja hänen pelastuksensa tulevat siis siitä, että hän koko ajan taistelee vaaroja vastaan ja noutaa harhautuneet lampaat takaisin, siis taistelee jatkuvasti omaa laumaansa vastaan 170

Käänteisesti myös paimenen heikkoudet voivat edesauttaa lauman pelastumista, kuten myös lauman heikkoudet voivat edesauttaa paimenen pelastusta.

Liian puhtoinen paimen saattaa ylpistyä, ja ylpeys on se jyrkänne, jolta hän Jumalan silmissä putoaa. On siis hyvä, jos paimen on epätäydellinen ja tunnistaa oman epätäydellisyytensä. à Alentuminen ylentää uskovaiset.

Siis lauman heikkoudet edesauttavat paimenen pelastusta, sillä se mahdollistaa ansioitumisen, samoin kuin paimenen heikkoudet ja viat ovat kääntäen tekijä lampaiden ylentämisessä ja liikkeessä kohti pelastusta. à eräänlainen dialektiikka

Kristillinen sielunpaimen toimii siis hienovaraisessa ansioiden ja erheiden taloudessa. 171

Lopulta niin paimenen kuin lampaidenkin pelastuksesta päättää itse Jumala, mutta paimenen on johdettava ansioiden ja erheiden kiertoa, kehiä ja keikahduksia vailla lopullista varmuutta.

Kristinusko ei ole lakiuskonto, vaan Jumalan tahdon uskonto, Jumalan jokaiselle erityisesti kohdistuvan tahdon uskonto. 173

Tästä seuraa, ettei sielunpaimen ole lain ihminen, vaan hänen toimintansa on aina olosuhteisiin sidottua ja yksilöllistä. Sielunpaimen ei siis ole tuomari, vaan pikemminkin lääkäri, jonka vastuulla ovat sielut ja niiden sairaudet.

F mukaan kristilliselle sielunpaimennukselle erityistä ja tyypillistä on se, että lampaan ja sen ohjaajan välillä on täydellinen riippuvuussuhde.  Se merkitsee kolmea asiaa.

1. Kyseessä on alistumissuhde, jossa yksi ihminen alistuu toiselle. Ohjattavan tulee hyväksyä alistuminen ja olla kuuliainen, ja hän luovuttaa itsensä täysin ohjaajalleen. Tämä alistussuhde institutionalisoituu luostarielämässä. Luostarissa jokainen yksilö annetaan jonkun vastuulle, joka määrää yksityiskohtaisesti tulokkaan elämästä. Suurimpana hyveenä luostarielämässä on ehdoton kuuliaisuus, jopa lainrikkominen, jos ohjaaja käskee.

2. Kyseessä on päättymätön suhde, vrt. kreikkalainen kulttuuri, jossa oltiin kuuliaisia esim. lääkärille tai filosofille vain sen takia, että kuuliaisuudella saavutettaisiin joku tavoite ja sen jälkeen suhde päättyisi. Kristillisellä kuuliaisuudella ei kuitenkaan ole päätepistettä: kristitty on kuuliainen kuuliaisuuden takia. Kuuliaisuuden päätepisteessä oma tahto kuoletetaan, jäljelle jää vain tahto olla vailla omaa tahtoa.

3. Totuuden ongelma. Paimenella opetustehtävä, mutta hän ei opeta yleispätevällä tavalla, vaan huomioiden lampaiden erot. Opetus pitää ulottaa lampaiden jokapäiväiseen elämään ja sitä pitää harjoittaa koko ajan, opetus ei ole vain yleispätevien oppien iskostamista vaan kiinni arkipäivässä ja tarkkailussa, se on katkeamaton ja alati muuttuva tehtävä.

Sielunpaimenen tulee myös ohjata omaatuntoa. Tämä ohjaus eroaa kreikkalaisesta omantunnon ohjaamisesta, jota saattoi ostaa esim. sofisteilta rahaa vastaan ja joka kesti aikansa, kunnes päättyi. Tavoitteena oli saavuttaa itsen hallinta.

Kristillinen omantunnon ohjaaminen ei ensinnäkään ole vapaaehtoista eikä se ole olosuhteisiin sidottua, vaan ehdottoman pysyvää. Ohjaus ei myöskään pyrikään tuottamaan ohjattavalle vapautta ja itsen hallintaa, vaan se on riippuvuuden väline: ohjattavan on kerrottava ohjaajalle kaikki, ajatuksensa, halunsa jne.

Kristillinen yksilöllistyminen on siis yksilöllistymistä alistumisen kautta, egon ja egoismin poissulkemista yksilön keskeisinä ydinmuotoina. Se myös synnyttää sellaisen subjektin, joka nyhtää itsestään irti totuutta.

 

8. luento  

        

Sielunpaimennuksen vastaiset kapinat ja liikkeet – liikkeet, joiden tavoitteina tulla ohjatuksi toisin ja toisin tavoittein kuin kristilliset sielunpaimenet tekivät, tai pyrkivät ohjaamaan itse itseään.

Mutta tulivatko ”vastaliikkeet” sielunpaimennuksen jälkeen vai päinvastoin? Oliko paimennuksen intensifioituminen 100-300 jaa seurasta Lähi-Idässä vallinneesta uskonnollisesta päihtymyksestä, esim. gnostilaisuudesta, joka näki kaiken aineen pahana ja johti esim. itsemurhiin ja haluun tehdä kaikki synnit, mennä läpi koko pahuuden jonka päässä odottaisi vapautus, tai ajatus kaikkien maallisten lakien systemaattisesta rikkomisesta. à sielunpaimennus reaktiota tähän epäjärjestykseen?

Ohjauksen kapinat toistuvia läpi historian, niillä aina jokin erityinen muoto, esim. hussilaisuus, mutta ne ovat kuitenkin osa samaa ilmiötä: kenen ohjaamiksi ihmiset suostuvat ja miten haluavat tulla ohjatuiksi – vallan ja vastavallan ikuinen kamppailu

Kun sielunpaimennuksen tehtävät otettiin hallinnallisuuden käyttöön, siis kun hallitukset voimistivat alamaistensa hallintaa, ohjauksen vastaiset liikkeet eivät enää syntyneet niinkään uskonnollisissa vaan poliittisissa instituutioissa.

F terrorista: ”Terrori ei nimittäin ole sitä, että jotkut komentavat toisia ja saavat heidät vapisemaan. Terrori on sitä, että komentajatkin vapisevat, sillä he tietävät, että yleinen kuuliaisuuden järjestelmä kietoo heidät joka tapauksessa otteeseensa aivan yhtä lailla kuin vallankäyttönsä kohteetkin.” 195 à yleinen kuuliaisuuden järjestelmä

F mukaan Neuvostoliitossa valta oli muuttunut sielunpaimennuksen kaltaiseksi ja toisinajattelijat, siis ohjausta vastaan kapinoivat eivät halunneet tulla ohjatuiksi ja ”pelastetuiksi” niillä keinoilla joita neuvostovalta käytti jne.

F ehdottaa ohjauksen vastaista kapinointia kuvaavaksi sanaksi ja kattokäsitteeksi ”vastakäytöstä”

Kristilliseen kulttuuriin syntyi heti alkuun juopa, kun papiston ja maallikoiden välille rakentui syvä juopa: papeilla oli sekä maallisia että hengellisiä etuoikeuksia, he olivat lähtökohtaisesti lähempänä pelastusta.

Uskonnollinen vastakäytös voi syntyä myös oppijärjestelmän tasolla, esim. hussilaisuus.

Keskiajalla kehityyi viisi pääasiallista vastakäytöksen muotoa, jotka kaikki pyrkivät jakamaan uudelleen, kääntämään ympäri, kumoamaan tai hylkäämään paimenvallan kokonaan tai osittain pelastuksen, kuuliaisuuden ja totuuden taloudessa. 198

1. asketismi. Asketismi on itseen kohdistettu harjoitus, jossa toisen auktoriteetti tai läsnäolo on mahdotonta tai ainakin tarpeetonta. à vrt. munkkielämä kuuliaisuuden taloudessa, jossa vaaditaan luopumaan omasta tahdosta. à kuuliaisuus ja asketismi perustavasti erilaisia, asketismissa ei tavoitteena nöyryys ja toisten tottelu, vaan täysi itsen hallinta, kyky elää kiusausten kanssa niin, että ne eivät enää merkitse askeetikolle mitään.

Kristinusko ei siis ole asketismin uskonto. ”Asketismi on eräänlaista raivostuttavaa ja nurin käännettyä kuuliaisuutta, josta on tullut egoistista itsen hallitsemista.” 201

2. yhteisöt. Monet uskonnolliset yhteisöt kyseenalaistivat paimenvallan oikeutuksen, erityisesti sellaisen paimenen, joka on itse syntinen – eivätkö paimenen suuret synnit pyyhi pois hänen oikeuttaan ohjata muiden sieluja?

Myös pappien sakramentaalisen vallan kyseenalaistaminen: mistä pappi oli tuon vallan saanut? Vastakäytöstä esim. maallikkoripit (900-1000 asti ripin sai tehdä maallikolle, sen jälkeen se varattiin papin tehtäväksi)

Maallikoiden ja pappien välisen kaksimuotoisuuden kieltäminen, tilalle uusi kaksimuotoisuus: valitut ja ei valitut, joka purkaa tarpeen sielunpaimennukseen.

3. mystiikka. Mystiikassa sielu ei antaudu toisen katseelle tutkimuksen kautta, vaan mystiikassa sielu näkee itsensä Jumalassa ja Jumalan itsessään. Mystiikka Jumalan välittömänä paljastumisena sielulle myös tekee tarpeettomaksi opetuksen rakenteen totuuden siirtämisenä tiedon hallussapitäjältä tietämättömälle.

Mystiikassakin oma opetuksen tiensä, mutta mystiikassa tietämättömyys on tietoa ja tiedon muoto on tietämättömyys. Mystiikka on välitöntä Jumalan läsnäoloa ilman tarvetta paimenen välitykselle.

4. Pyhät kirjoitukset. Pyhät kirjoitukset ovat tekstejä, jotka puhuvat itse ilman välitystä. Paluu pyhiin teksteihin keskeinen vastakäytöksen muoto keskiajalla.

5. eskatologinen usko. Sielunpaimenen rooli voidaan mitätöidä julistamalla, että aika on tullut ja Jumala itse palaa kokoamaan laumansa, Jumala on todellinen paimen eikä pappipaimenta enää tarvita. Sielunpaimenet irtisanotaan, koska Kristus palaa.

 

9. luento

Siirtymä sielunpaimennuksesta ihmisten poliittiseen hallintaan…

1500-luvulla ohjaus ei suinkaan katoa, vaan päinvastoin voimistuu. Keskeiseksi ohjauksen kysymykseksi nousee pedagoginen kysymys, kuinka ohjata lapsia? Siis kuinka ohjata lapsia niin, että heistä tulee mahdollisimman hyödyllisiä kaupungille ja kuinka he voisivat ohjata itseään ja huolehtia omasta pelastumisestaan.

Toinen keskeinen kysymys 1500-luvulla: minkä rationaalisuuden mukaan suvereenin tulee hallita? Siis kysymys hallinnallisesta järjestä.

Tuomas Akvinolaisen hallinnan analogia: Jumala loi luonnon ja hallitsee sitä joka päivä, ja kuninkaan taito on erinomainen, kun hän jäljittelee luontoa, toisin sanoen toimii kuin Jumala. Kuten Jumala loi luonnon, kuningas perustaa valtion tai kaupungin ja hallitsee sitä kuin Jumala hallitsee luontoa. 226

Toinen Tuomaan analogia: kuningas on kuin organismin elävä voima, joka pitää organismin kasassa; ihmiset tavoittelevat omaa hyväänsä, mutta jokin mekanismi saa oman edun tavoittelun generoimaan yleistä hyvää (vrt. Smith!), ja kuningas on kuin tämä organismin ohjaavaa voimaa, joka pitää kokonaisuuden kasassa 226

Kolmas analogia: kuningas kuin sielunpaimen, jonka on turvattava laumansa, siis alamaistensa, pääsy ikuiseen autuuteen.

Kuningas, suvereeni, siis osa teologiskosmologista jatkumoa, joka kulkee Jumalasta sielunpaimeneen ja perheenisään.

à 1500-luvulla tämä jatkumo murtuu

Sielunpaimennuksen maailma oli täysin finalistinen, ihmiskeskeinen, ihmeiden, ilmestysten ja merkkien sekä myös analogioiden ja arvoitusten maailma. Tämä maailma katosi vuosien 1580-1650 välillä, juuri silloin kuin klassinen episteme perustettiin. 228

à päämääräsyyt vähä vähältä pyyhkiytyivät pois, ihmiskeskeisyys asetetaan kyseenalaiseksi, maailma puhdistettiin ihmeistä, ennusmerkeistä ja ilmestyksistä. Maailma tuli ymmärrettäväksi matematiikan ja sellaisten luokittelun muotojen mukaan, jotka eivät perustuneet analogiaan tai arvoituksiin.

Samana aikakautena kehittyi myös toinen teema: suvereenin valta ei enää perustunut siihen, että hän jatkaa jumalallista suvereniteettia. Suvereenille lankeaa erityislaatuinen tehtävä, joka ei ole kuin Jumalan suhde luontoon tai sielunpaimenen suhde lampaisiinsa, vaan hänen tehtäväkseen tulee hallinta, jolle ei löydy mallia enempää luonnosta kuin Jumalastakaan.

Taustalla se, että res publica, yhteinen asia nousee jälleen ongelmaksi. Suvereenilta vaaditaan enemmän kuin suvereeniutta ja jotain muuta kuin sielunpaimennusta. Häneltä vaaditaan hallintaa.

1500-luvun lopun keskeinen kysymys: mitä on hallinnan taito? 229

Tapahtuu kahtiajako: yhtäältä omalakinen järjellinen luonto principia naturae ja toisaalta hallinnan järki ratio – siis luonnon prinsiipit ja valtiojärki.

”Valtio on horjumaton ylivalta ihmisiin” ja valtiojärki on tällaisen ylivallan perustamiseen, säilyttämiseen ja kasvattamiseen tarvittavien keinojen tuntemusta. 230

Valtiojärki, ratio status, oli uutuus, joka ”löydettiin” ja joka uutuudessaan oli skandaalimaista ja kumouksellista, kaiken muuttavaa. Paavi Pius V sanoi, että ratio status, ei ollut valtion järkeä laisinkaan, vaan ratio status on ratio diaboli, paholaisen järkeä.

Machiavellilla ei ollut valtiojärkeä valtion sisäisenä järkenä, vaan hänen ongelmansa oli, miten ruhtinas pystyy pitämään valtionsa.

Valtiojärjestä, sen olemassaolosta, käytiin kiivaita keskusteluita. Vastustajat sanoivat esim. että jos hallinnan taidon nimissä ihmisiä vaadittiin olemaan kuuliaisia mutta ei Jumalalle, niin mille sitten? ”Ei Jumalaa, ei velvollisuuksia.” à siinä opin vaarallisuus!

”…politiikka ei syntynyt lännessä 1500- ja 1600-luvuilla ensimmäiseksi alueena, objektien sommitelmana, ammattina tai kutsumuksena vaan poliitikkojen kautta tai tiettynä tapana asettaa, ajatella ja ohjelmoida hallinnan erityisyys suhteessa suvereenin vallan käyttämiseen.” 237

 

10. luento

Italialainen Palazzo antoi valtion käsitteelle 1500-luvun lopulla seuraavanlaisia määritelmiä:

Valtio (etat) on dominium, eli alue. Se on myös tuomiovalta, lakien, sääntöjen ja tapojen sommitelma – siis nykykielellä instituutio tai niiden kokonaisuus. (ranskan etat tarkoittaa suomeksi ”tilaa” tai ”säätyä”, mutta isolla alkukirjaimella kirjoitettu Etat tarkoittaa ”valtiota”)

Etat on myös asioiden tila (state of), tai eräänlainen yksilöllinen ammatti: päällikön virka.

Tasavalta (etat) ei ole yksi tila (etat) mutta se on näiden tilojen kokonaisuus. Valtio on kaikkien edellä mainittujen asioiden (alueen, tuomiovallan, yksilöiden, instituution tai tilan) jonkinlaista vakautta. 

Lopuksi etat on myös asioiden laatu, joka on liikkeelle vastakkainen. Etat on siis jotain, joka pysyy sinä, mikä se on. à jatkuvuus

Valtiojärki on sitä, mikä on riittävää ja välttämätöntä etat’n oman yhtenäisyyden säilyttämiseksi.

Esim. tasavallan alueellinen puoli: jos jokin tasavallan alueella oleva kaupunki tai sitä puolustava linnoitus on välttämätön valtion yhtenäisyyden säilyttämiseksi, sanotaan kyseisen kaupungin/linnoituksen olevan osa valtiojärkeä. à tämä siis ”järjen” käsitteen objektiivista puolta, siis järki ymmärrettynä jonkin asian olemiseen kokonaisuudessaan, sen kaikkien osien liittoon ja välttämättömään siteeseen kaikkien sen muodostavien erilaisten osien välillä

Entä järjen subjektiivinen puoli, siis järki ymmärryksenä, kykynä nähdä asian muodostavien osien eheys? Millainen on valtiojärjen ”subjektiivinen puoli”?

Chemnitz määrittelee sen näin: ” Valtiojärki on tietty poliittinen katsantokanta, joka välttämätön kaikissa julkisissa asioissa, ohjeissa ja suunnitelmissa, jonka tulee tähdätä yksinomaan valtion säilyttämiseen, laajenemiseen ja onnellisuuteen ja johon tulee käyttää helpoimpia ja ripeimpiä toimenpiteitä.” 247

Tällaisessa määritelmässä ei viitata muuhun kuin valtioon itseensä, siitä ei löydy mitään viittausta luonnolliseen järjestykseen, maailman järjestykseen tai edes jumalalliseen järjestykseen. Valtiojärjen määritelmään ei siis kuulu mitään kosmoksesta, luonnosta tai jumalallisesta järjestyksestä.

Valtiojärki on pohjimmiltaan säilyttävää. Valtiojärjessä on pohjimmiltaan kyse siitä, että tunnistetaan, mikä on välttämätöntä ja riittävää valtion olemassaololle ja säilyttämiselle, jotta tämä yhtenäisyys voitaisiin palauttaa sen vahingoittuessa.

Valtiojärjen epäilemättä kuvailevin piirre on, ettei siinä ole mitään muuta päämäärää kuin valtio itse.

Voisiko valtiojärki puuttua asioihin vain silloin, kun järjestys ja valtion olemassaolo on vaarassa? Ei, sillä esim. Palazzon mukaan tasavalta ei voisi olla olemassa millään hetkellä, jollei valtiojärjen ohjaama hallinnan taito koko ajan tarkkailisi ja ylläpitäisi valtiota. Hallintaa tarvitaan siis koko ajan, sen on oltava jatkuvaa.

Valtiojärjen mukana piirtyy esiin historiallinen ja poliittinen aika, jotka erovat valtavasti keskiajan ja jopa renessanssin ajatteluun. Valtiojärjen mukana syntyy määrätön aika, joka on yhtä aikaa ikuisen ja säilyttävän hallinnan aikaa. Valtiojärki ja hallinnan taito eivät enää aseta alkuperän ongelmaa – ei siis kysymystä alkuperästä, perustasta tai legitimiteetistä. Valtion legitimiteetti on valtiossa ja ollaan aina jo hallinnassa, valtiojärjessä ja valtiossa.

Ei siis ole lähtöpisteen ongelmaa, muttei myöskään päätepisteen ongelmaa: valtiojärki ei huolehdi ihmisten pelastuksesta. Se ei tavoittele historian loppua, eikä se haaveile viimeisestä imperiumista, joka hallitsi vielä keskiajan uskonnollista ja historiallista perspektiiviä. Valtiojärjen ja hallinnan myötä syntyy siis avoin historiallisuus.

Ajatus universaalista rauhasta ei enää muodostu niin, että viimeinen imperiumi toisi sen mukanaan, vaan valtiojärki hahmottaa rauhan valtioiden rinnakkaiselona niin, että yhden valtion ylivallan syntyminen ehkäistään tavoittelemalla valtioiden välistä tasapainoa.

Mitä vallankaappaus tarkoittaa 1600-luvun alun poliittisessa ajattelussa? Onko se valtiojärjen vastaista? Ei, sillä valtiojärki mahdollistaa poikkeamisen kaikista yleisistä, erityisistä ja perustavista laeista, millaisia ne sitten ovatkaan. Valtiojärjen ei tule hallita lakeja seuraten, vaan tarpeen vaatiessa sen tulee hallita itse lakeja, jos valtion tilanne sitä vaatii.

” Vallankaappaus ei siis ole katkos suhteessa valtiojärkeen. Päinvastoin, se on tekijä, tapahtuma tai toimintatapa, jonka lait ylittävänä tai ainakin niille alistumattomana mahtuu täysin valtiojärjen yleiseen horisonttiin ja muotoon.” 251

Valtiojärki kuitenkin tavallisesti kunnioittaa lakeja, ei siksi että ne olisivat sitä mahtavampia, vaan siksi, että se käyttää lakeja oman pelinsä aineksina. Valtiojärki on lakeja perustavampi, mutta käyttää lakeja tavallisessa toiminnassaan sillä se arvioi ne tarpeellisiksi tai hyödyllisiksi.

Tulee kuitenkin hetkiä, jolloin valtiojärki ei voi käyttää lakeja vaan se joutuu vapauttamaan itsensä niiden noudattamisesta. Tällainen voi tapahtua valtion pelastumisen nimissä. à ”Tämä valtion välttämättömyys suhteessa itseensä johtaa siihen, että valtiojärki työntää tiettynä hetkenä syrjään kansalaisoikeudet, moraaliset oikeudet ja luonnolliset oikeudet, joita se oli aiemmin halunnut kunnioittaa ja joita se oli toiminnassaan käyttänyt.” 251 à vallankaappaus on valtion nopeaa, dramaattista ja välitöntä toimintaa itseään kohtaan, se on valtion pelastamista käyttämällä mitä tahansa tarvittavia keinoja. Vallankaappauksessa vahvistaa valtiojärjen ja on valtion itsensä näyttäytymistä, sillä siinä toimijana on valtio suhteessa itseensä

Koska valtio on välttämätön, politiikka ei kuulu laillisuuden tai lakien järjestelmän piiriin. Politiikassa on kyse välttämättömyydestä.

Sielunpaimennuksessa oli tärkeää pelastaa kaikki: jokaisen pelastus on kaikkien pelastus. Valtiojärki kuitenkin on tälle ajattelulle vastakkainen. Se on valmis uhraaman jotkut kaikkien edestä.

Vastakkainasettelu raakuuksien ja väkivallan välillä: raakuudet ovat vain joistain oikuista tehtyä väkivaltaa, kun taas viisaiden yhteisymmärryksen perusteella tehty väkivalta on vallankaappaus. à väkivalta ei ole mitenkään valtiolle vieras tai siihen kuulumaton väline, jos tilanne vaatii

Bacon kansannousuista… Ensinnäkin, kansannousut ovat luonnollinen osa res publican elämää. Ne ovat jotain, jotka syntyvät kuin tyhjästä, poutasään aikaan. On siis laadittava oppi niistä heikoista signaaleista, jotka enteilevät kansannousua, vaikka näennäisesti on tyyntä.

Mitkä ovat signaaleita tulevasta kansannoususta Baconille? Ensinnäkin, erilaiset häiriöäänet, eli kirjotukset, pamfletit ja hallitsijoita vastustavat keskustelut alkavat kiertää. Toiseksi, aina kun valtio tekee jotain hyvää ja arvokasta, tyytymättömät näkevät sen huonossa valossa. Kolmanneksi käskyt kiertävät huonosti, mikä näkyy kahdella tavalla: ensinnäkin käskyn antajat käskevät arasti ja käskettävät julkeasti. Toinen ongelma on se, kun käskettävä alkaa tulkitsemaan saamiaan käskyjä eikä noudata niitä kirjaimellisesti.

à nämä alhaalta tulevat merkit antavat viitteitä nousevasta myrskystä

Ylhäältä tulevat merkit: suvereenia ympäröivät suuret ja mahtavat eivät osoita olevansa kuuliaisia suvereenin käskyille vaan toimivat omien intressiensä mukaan. Lopuksi, suvereeni itse antaa huomaamattaan merkin, kun hän ei pysty enää tarkastelemaan valtion asioita niiden yläpuolelta vaan antaa näkyvän tukensa jollekin blokille tai ryhmittymälle. Näin hallitsija ei enää valtiojärjen, vaan sitä alempien intressien parissa.

Kansannousulle on siis merkkejä, ja sille on myös syitä. Syiksi Bacon listaa vatsan ja pään syyt, puute ja mielipide.

Kansannousujen lääkkeiden tuleekin kohdistua puutteeseen ja tyytymättömyyteen. Puute poistetaan nostamalla kansan elintasoa – on parempi että monet kuluttavat vähän kuin että harvat kuluttavat paljon. Rahan kiertoa nopeutettava, sisäistä kauppaa suosittava, resurssit ja väestö tasapainotettava (aika edistyksellistä ajattelua!)

Entä tyytymättömyyden estäminen tai poistaminen? Kansannoususta tulee vaarallinen silloin, kun kansa ja aateli yhdistyvät. Erikseen hidas kansa ja harvalukuinen aateli ovat puolestaan vaarattomia. Kuitenkin kansa on paljon vaarallisempi kuin aateli, joten kansan tyytymättömyyttä ei saa ikinä päästää sellaiseen pisteeseen, että se purkautuu kapinana. On myös toimittava niin, ettei hidas kansa saa aatelista johtajaa kapinaansa. On siis luotava katkos kansan ja aatelin välille, etteivät niiden tyytymättömyydet pääse yhdistymään.

à Baconin ongelma siis hallinta; kansannousun tai mellakan mahdollisuuden haltuun ottaminen. Näkökulma on siis jo valtion sisäinen, ei kuten Machiavellilla, jonka ongelma oli, miten hankkia tai pitää ruhtinaskunta.

Machiavellille vaaran muodostivat ruhtinaan kilpailijat, mutta Bacon pitää kansaa vaarallisempana. Baconillekin kansa on naiivia, mutta vaarallista. Aateliset kilpailijat joko ostetaan tai teloitetaan, mutta kansa on valtion hallinnan perimmäinen kohde – hallinta on pohjimmiltaan väestön hallintaa.

Machiavellilaisessa kalkyylissa on aina kyse ruhtinaasta ja tämän todellisista tai kuvitelluista ominaisuuksista: pitäisikö hänen näyttäytyä oikeudenmukaisena vai epäoikeudenmukaisena? Baconin kalkyyli koskee puolestaan taloutta. Talous ja mielipide ovat ne kaksi suurta todellisuuden osatekijää, joita hallinnan täytyy manipuloida.

1600-luvun alusta lähtien suvereenin ei tule hallitakseen hyvin tuntea ainoastaan lakia, vaan asiat, jotka määrittävät valtion voimaa ja sen kykyä olla tulematta muiden valtaamaksi: syntyy statistiikka, joka tarkoitti alkujaan valtion ja sitä kulloisellakin hetkellä luonnehtivien voimien ja resurssien tuntemusta.

 

11. luento

F kertaa edellistä luentoaan ja tarjoaa napakan tiivistyksen: ”Valtio on hallinnallisen järjen regulatiivinen idea.” Tämä tarkoittaa sitä, että erilaiset asiat, sellaiset kuten suvereeni, tuomari, valtioelin, alue, laki, ruhtinaan varallisuus jne. alettiin käsittämään valtion perusaineksina à valtio oli tietty tapa käsittää, analysoida ja määritellä näiden olemassa olevien ainesten luonne ja niiden väliset suhteet. 274

Valtio on myös tulos operaatiosta, jossa hallinnan taito rationalisoidaan. Valtiojärjen tehtävänä on täydellistää valtio, sen kohteena on aina valtio tai valtioksi tuleminen tai valtion palauttaminen. ”Hallinnallinen järki asettaa siis valtion todellisuuden lukemisen malliksi, päämäräksi ja imperatiiviksi.” 274

1600-luvun ajattelussa valtiojärjen yksi keskeisimmistä tavoitteista oli estää valtiota joutumasta sellaisten sinänsä luonnollisten prosessien uhriksi, joita kutsuttiin revoluutioksi, eli vallankumoukseksi. Nämä revoluution prosessit olivat aikalaisten ymmärryksen mukaan tuhonneet niin Rooman keisarikunnan kuin Kaarle Suuren keisarikunnankin – revoluutio on sellaiseen kehään joutumista, joka ensin johdattaa valtiot yltäkylläisyyteen ja sitten pyyhkii ne pois.

Botero ja Palazzo tarkoittavat valtiojärjellä pohjimmiltaan valtion ylläpitämistä vallankumouksia vastaan. 1500-luvun ihmisinä he eivät näe että vallankumouksilta voisi välttyä Platonin ehdottamin keinoin eli hyvällä perustuslailla, lainsäädännöllä ja hyveellisillä johtajilla, vaan hallinnan taidolla.

Valtiojärki ottaa annettuna, että on olemassa monia valtioita, eikä historia etene teleologisesti kohti minkäänlaista hajanaisuuden lopettavaa viimeistä imperiumia – historia on siis avoin. Mistä tämä ajattelutavan muutos johtuu?

”Kyse on tietysti Euroopalle tarjotusta ja sille läpi keskiajan ja käytännössä Rooman keisarikunnasta ja perinnöstä lähtien pakotettujen vanhojen universaaliuden muotojen lopullisesta katoamisesta.” 278 à muutos institutionalisoitui Westfalenin sopimuksessa

Samalla tunnustetaan myös uskonpuhdistuksen aiheuttama katkos kirkon sisällä ja toisaalta se, ettei valtioiden tarvitse politiikassa, valinnoissaan ja keskinäisissä suhteissaan järjestäytyä uskonnollisen suuntautuneisuutensa mukaan – katoliset valtiot voivat liittoutua protestanttisten kanssa ja vice versa.

Kaksi universaaliuden muotoa, valtio ja kirkko, menettivät merkityksensä eurooppalaisessa politiikassa ja poliittisessa mielikuvituksessa.

Valtioista tuli siis eräänlaisia absoluuttisia yksiköitä, joista ainakaan suurimmat ja vahvimmat eivät olleet alisteisia muille. Valtiot ilmaisivat itsensä taloudellisen vaihdon tilassa, kaupallisessa kilpailussa, kilpailussa merten hallinnasta ja kolonialistisin valloituksin. à valtioiden itsensä ilmaiseminen tuli mahdolliseksi ainoastaan poliittisen ja taloudellisen kilpailun tilassa

Valtiojärki syntyi Italiassa pienten valtioiden keskinäisten suhteiden hallitsemisen probleemasta, mutta siitä tuli perustava ajattelun ja analyysin muoto vasta Espanjassa konkretisoineiden ilmiöiden kautta.

1500-luvulla Espanjasta tuli imperiaalinen, lähes koko tunnetussa maailmassa läsnä ollut, mahti, joka rikastui nopeasti, mutta köyhtyi yhtä nopeasti 1600-luvulla.

Mitä aikalaiskommentaattorit ajattelivat tästä kummallisesta prosessista, jossa lähes monopolistinen mahti saattoi köyhtyä? ”Rikastuminen voi köyhdyttää, liika valta voi ehdyttää voimavarat ja ylivallan tilanteessa voidaan joutua sen uhriksi, mitä tästedes kutsutaan vallankumoukseksi, mutta aivan toisessa merkityksessä: vallankumous niiden todellisten mekanismien kokonaisuutena, joiden johdosta juuri se, mikä takasi valtion voiman ja ylivallan, voi sysätä sen perikatoon tai ainakin vähentää sen voimaa.” 279-280

Valtiojärki kehittyi erityisesti niissä maissa, jotka vastustivat Espanjaa ja sen pyrkimyksiä: Ranskassa, Saksassa ja Tudorien Englannissa.

Ensimmäinen muodonmuutos ajattelussa oli, kun ruhtinaan varallisuuden sijaan alettiin ajatella ja huolehtia valtion vauraudesta ja resursseista – ei enää ruhtinas, vaan valtio vaurauden hallitsijana.

Toiseksi kiinnostuksen kohteiksi eivät enää omistukset itsessään, vaan valtion sisäinen varallisuus, sen luonnonvarat ja kaupalliset mahdollisuudet, vaihtotase yms.

Kolmanneksi siirtymä ruhtinaan kilvoittelusta valtioiden kilpailuun. Yksi keskeinen aspekti tässä siirtyminen alueen kasvattamisesta valtion voimien kasvattamiseen. Voiman kategorian syntyminen poliittiseen ajatteluun. Huom. samaan aikaan fysiikassa keksitään voiman käsite, Leibniz johtava teoreetikko niin poliittisen kuin fysiikan voiman saroilla.

Tasapaino poliittisen päämääränä: esim. Westfalenin rauhan rajat piti vetää tasapainon ajatuksen ohjaamana.

Eurooppa on 1600-l lähtien perustavasti monikollinen: kukin suvereeni on suvereeni omassa valtiossaan, mutta universalistista projektia koko Euroopan alistamisesta keisarille ei enää löydy (öö mites Napoleon?) Eurooppa on siis maantieteellinen aluejako ja monta valtiota vailla ykseyttä. Euroopassa kuitenkin vallitsee eroja pienten ja suurten valtioiden välillä ja sen suhde muuhun maailmaan on hyväksikäyttävä. Siinä Eurooppa 1600-luvun jälkeen.

Tasapaino siis keskeinen käsite ja poliittinen periaate. Wolff määritteli tasapainon näin 1700-luvulla: ”yhden tai useamman maan enemmistövoima on yhtä suuri kuin muiden yhdistetty voima.” Siis vahvimpien voimien ehdoton rajoittaminen, vahvimpien tasapainottaminen ja heikompien mahdollisuus yhdistyä vahvempia vastaan. 285

Rauha ei enää synny ykseydestä vaan ei-ykseydestä, moninaisuutena säilytetystä moninaisuudesta.

Valtiojärjen kolme välinettä tasapainon rakentamiseksi. 1. Sota: on sodittava tasapainon säilyttämiseksi, vrt. keskiaika, jolloin sota oli kuin lainhoitoa: jotain oli loukattu, ja hän haki oikeuttaan sodalla. 2. Diplomatia: hiippakunnat, satamat ja alueet eivät enää vaihda omistajiaan perintöoikeuden tai voittajan oikeuden mukaan, vaan suhteessa tasapainon luomiseen à valtioiden fysiikka korvaa kuninkaiden oikeuden. Ajatus, että valtiot muodostavat Euroopan tilassa eräänlaisen yhteenliittymän, sai ajatuksen kansojen oikeudesta, jus gentium, syntymään.

”Eurooppa on tapa saada Saksa unohtamaan imperiumi.” à Voimien tasapaino ja valtojen moneus esteenä saksalaisille unille imperiumista

3. Pysyvän sotilaallisen keinovalikoiman käyttöönotto. Vakinaiset armeijat, sotilasammatin synty jne. Tämä ei tarkoita F mukaan sodan läsnäoloa rauhassa vaan diplomatian läsnäoloa politiikassa ja taloudessa.

 

luento 12.

Moderni hallinnan taito astuu voimien suhdekentälle. Se tukeutuu kahteen poliittiseen teknologiaan:

1. Euroopan tasapainoon, jota ylläpitävät pysyvä ja moninkeskinen diplomatia ja toisaalta ammattiarmeijan organisointi.

2. Poliisi, käsite, jonka historiallisia merkityksiä F käy läpi. ”1600-luvulta alkaen ’poliisiksi’ aletaan kutsua sitä keinojen kokonaisuutta, jolla valtion voimaa voidaan kasvattaa niin, että valtion järjestys samalla pysyy hyvänä.” 299

Saksalainen Just määritteli 1700-l puolivälissä poliisin näin: se on valtion sisäpuolta koskevien lakien ja säännösten kokonaisuus, joka pyrkii vahvistamaan ja kasvattamaan valtion voimaan ja saamaan sen voimat hyvään käyttöön. Poliisin päämäärä on siis saada valtion voimat oikeaan käyttöön.

Suhde Euroopan tasapainon ja poliisin välillä: Euroopan tasapainon ongelman päätavoitteena on tavallaan tasapainon säilyttäminen valtion kasvusta huolimatta, kun taas poliisin ongelmana on valtion voimien kasvattaminen äärimmilleen niin että hyvä järjestys samalla säilyy.

Jokaisessa valtiossa on myös oltava hyvä poliisi, jotta eurooppalaisten valtioiden voimat kasvavat samassa suhteessa: tasapaino järkkyy, jos jokin valtio menettää voimiaan suhteessa muihin. Siksi on kaikkien valtioiden intressi, että kaikissa valtioissa on hyvä poliisi.

Euroopan tasapainolla ja poliisilla on yhteinen väline: tilastotiede. Valtion on tiedettävä omat ja muiden valtioiden voimat, jotta tasapaino voisi säilyä. On siis tunnettava väestön määrä, luonnonvarat, armeijan koostumus ja pääoman kierto yms. – mutta nämä kaikki ovat tekijöitä, jotka juuri tilastotiede synnyttää.

Juuri poliisi laittaa tilastotieteen alulle – poliisin edellytys voimien kehittämisen taitona on, että jokainen valtio tunnistaa tarkalleen omat mahdollisuutensa ja virtualiteettinsa.

”Poliisi ja tilastotiede ovat toinen toisensa ehtoja, ja tilastotiede on poliisin ja Euroopan tasapainon yhteinen väline.” 301

Kuitenkaan poliisi-instituutio ei kehittynyt samanlaisena kaikkiin Euroopan maihin ja esim. Italiasta, valtiojärjen syntymaasta, se puuttui kokonaan johtuen ulkovaltojen läsnäolosta, kirkon voimasta, valtiollisesta sirpaleisuudesta yms. à Italia diplomatian, ei poliisin valtio, ja eräänlainen sissisota tai eräänlainen puolisota on Italian valtion olemassaolomuoto.

Saksassa, joka sekin oli valtiollisesti hajaantunut, teoretisointi ja kiinnostus poliisia kohtaan oli kuitenkin suurta à Westfalenin tuottamat feodaalisista rakenteista synnytetyt pikkuvaltiot olivat valtiollisia laboratorioita. Saksalaiset yliopistot kehittivät poliisitieteen Polizeiwissenschaftin, joka oli 1600-l puolivälistä 1700-l loppuun asti saksalainen erikoisuus, joka lopulta levisi muuhun Eurooppaan.

Ranska oli puolestaan alueellisesti yhtenäinen ja monarkian johdosta hallinnollisesti keskittynyt valtio, jossa poliisi ei noussut ongelmaksi Saksan tavalla.

Mistä poliisi huolehtii? 1600-l eläneen ranskalaisen de Mayernen mukaan  jokaisessa hyvässä hallinnossa tulee olla neljä virkaa: 1) Chancelier, kansleri, joka huolehtii oikeudesta, 2) Connetable, joka huolehtii armeijasta, 3) Superintendant, joka huolehtii rahasta ja aivan uutena virkana 4) Conservateur, joka on poliisin ylläpitäjä ja yleinen edustaja. Hänen roolinaan on ylläpitää kansassa vaatimattomuuden, hyväntekeväisyyden, lojaliteetin, kekseliäisyyden ja hyvän taloudenpidon käytäntöä. 304

Ketkä ovat tämän suuren poliisivirkamiehen komennossa ja mitkä laitokset kuuluvat hänen hallintaansa?

1. Poliisitoimisto. Kaikkien 25 vuotta täyttäneiden miesten on ilmoittauduttava poliisitoimistoon, jossa hän kertoo mihin ammattiin aikoo ryhtyä ja nämä tiedot kirjataan rekisteriin.   

 2. Laupeudentomisto. Tämä toimisto huolehtii köyhistä sekä sairaista ja invalidisoituneista. Se huolehtii myös terveydestä ja kaikesta, mikä voi saattaa perheet köyhyyteen. Antaa myös pieniä lainoja pienkäsityöläisille ja työläisille, jotta nämä välttyisivät koronkiskureilta.

3. Kauppiasta huolehtiva toimisto, joka edistää kauppaa ja säätelee markkinoiden ongelmia.

4. Tilustoimisto, joka huolehtii maaomaisuudesta, esim. siitä, etteivät isäntien oikeudet liikaa muserra kansaa

Poliisi on siis uusi instituutio oikeuden, armeijan ja talouden rinnalla. Poliisin eräs keskeisimmistä tehtävistä on huolehtia siitä, että ihmiset kouluttautuvat ammattiin ja että heillä on jokin aktiviteetti johon sitoutua.

Poliisivaltiota siis kiinnostaa erityisesti se, mitä ihmiset tekevät, mikä on heidän ammattinsa. Ihmisten toiminta työssään ja ammatissaan kiinnostaa poliisia siksi, että niillä on vaikutusta valtion voimien kehitykseen.

Poliisin ensimmäinen huolenaihe onkin ihmisten lukumäärä, sillä valtion voima riippuu asukkaiden määrästä(toki suhteessa luonnonvaroihin ja muihin muuttujiin).

Poliisin toinen päämäärä on elämän välttämättömyydet: elintarvikkeet, vilja yms. maatalouspolitiikka.

Kolmas päämäärä on terveys: pystyäkseen työskentelemään ihmisten on oltava terveitä. Poliisi valvookin mm. kaupunkien ilmanlaatua. Tarvitaan siis leveämpiä katuja ja ilmaa myrkyttävien lähteiden eristämistä – kokonainen uusi kaupunkitilan politiikka saa alkuna.

Neljäs päämäärä. Kun ihmiset voivat pysyä jengissä ja terveinä, tarvitaan vielä heidän valvomistaan. Tämä tarkoittaa ihmisten pistämistä työhön ja heidän työnsä tulosten valvomista: tuotteita on valmistettava valtiolle hyödyllisen mallin mukaan.

Viides päämäärä. Tuotteiden kierron valvominen. Ensinnäkin kierron fyysisistä ehdoista huolehtiminen: teiden, jokien ja torien yms. kunnosta huolehtiminen. Myös kiertokulun itsensä valvominen: säännökset, rajoitteet ja kannustimet hyvän kierron saavuttamiseksi. Esim. pätevät työläiset eivät saa muuttaa työpaikkansa luota ja kulkuriutta on ehkäistävä, mutta elintarvikkeiden kiertoa on helpotettava.

”Yleisellä tasolla tai pohjimmiltaan poliisi ohjaa kaikkia ihmisten yhteiselämän muotoja ja tämä muodostaa poliisin perustavimman kohteen.” 309

”Ihmisten yhteiselämä ja kommunikaatio on lopulta se alue, jonka Polizeiwissenschaftin ja sen poliisi-instituution, josta 1600- ka 1700-luvun ihmiset puhuivat, tulisi kattaa.” 310

Poliisin tehtävänä on muuttaa ihmisten yhteiselämä ja kommunikointi voidaan muuntaa valtion voimaksi.

Poliisin interventiot ihmisten elämään ylittävät pelkän paljaan elämän ihmisten hengissä pysymisenä: onnelliset ihmiset lisäävät valtion voimaa.

”Valtion voiman vakiinnuttaminen ja vahvistaminen, valtion voimien saaminen hyvään käyttöön, alamaisten onnellisuuden aikaansaaminen: näiden yhdistäminen on poliisille erityistä.” 311

 

13. luento