842 sanaa agraarisesta menneisyydestä, jälkiteollisesta nykyhetkestä ja perustulon välttämättömyydestä tulevaisuudessa

Suomessa puhutaan paljon työstä ja sen puutteesta, mutta ikävä kyllä keskustelua leimaa älyllinen epärehellisyys ja oksettava moralismi. Keskustelussa loistavat poissaolollaan myös historiallinen perspektiivi ja sosiologinen mielikuvitus. Näiden puutteiden takia keskustelussa ei juurikaan käsitellä makrotason ilmiöiden vaikutuksia työttömyyden lisääntymiseen, vaan kaikessa analyyttisyydessään huikaiseva vakioselitys kuuluu, että työttömyys johtuu yksinkertaisesti yksilön ominaisuuksista ja valinnoista.

Emme siis ilmeisesti tarvitse analyysia esimerkiksi talouden finansioitumisesta tai tuotannon automatisaation vaikutuksista työllisyyteen ja työn sisältöihin, koska kaikkihan me tiedämme, että yltiösosiaaliset ja toimintadraivia pursuavat ristoreippaat löytävät aina työtä, kun taas työttömät ovat lähtökohtaisesti asosiaalista ja epäilyttävää ainesta, johon täytyy jatkuvasti kohdistaa erilaisia ”aktiivisia työvoimapoliittisia toimia”. Moni oman elämänsä sisäinen sankari on myös löytänyt itselleen pyhän mission – ja jotkut myös markkinaraon – käännyttää työttömiä ja syrjäytyneitä oletetusta luuserimentaliteetista kohti ”terveitä keskiluokkaisia arvoja”, eikä kukaan mediaa vähääkään seuraava voi olla myöskään kiinnittämättä huomiota siihen, että erilaisiin elämänhallinnan työkalujen kaupittelijoihin törmää nykyään joka käänteessä.

Koska elämme jälkiteollisessa todellisuudessa, pitäisi keskustelun jättää jo pikkuhiljaa hyvästit käsityksille ja arvoille, jotka kumpuavat historian hämärään vaipuneen agraariyhteisön arvomaailmasta.  Esimerkiksi wanhan kansan hellimä hurskas käsitys, jonka mukaan kaikki työ on tärkeää, kenties jopa Pyhää Jumalan Työtä, on täysin irvokas nykymaailmassa. Onko esimerkiksi fasististen kauneusihanteiden kaupittelu (mainosala, muotimaailma) pyhää ja arvokasta työtä, entä suurpääoman etujen lobbaaminen tai maailmantalouden polvilleen saaneiden ”finanssi-innovaatioiden” kehittely ja myyminen?

Maailma muuttuu. Modernisaatio oli huikaiseva lupaus paremmasta huomisesta ja modernisoituminen näkyi monen tavallisen suomalaisen elämässä esimerkiksi palkkatyöläistymisenä. Jos modernisoituminen vaikutti ongelmattomalta lineaariselta kehitysprosessilta, joka näytti johtavan epävarmuudesta kohti varmuutta ja kaaoksesta kohti rationaalista hallintaa – työelämän tasolla mm. siirtymistä elinikäisiin tai ainakin vakaisiin työsuhteisiin – olemme me likvidin modernin ja uusliberalismin aikakaudella varttuneet saaneet todistaa päinvastaista kehityskulkua. Mitkä siis ovat (palkka)työn institutionaalisen aseman ja kulttuuristen merkitysten muutokset historiallisessa perspektiivissä tarkasteltuina?

    

Kun Suomessa 1900-luvun aikana siirryttiin agraarisesta elämäntavasta teolliseen yhteiskuntaan, palkkatyöstä kehittyi historioitsija Juha Siltalan mukaan agraariyhteiskunnan pienomistusta vastaava nautinta, eräänlainen suojattu sosiaalinen läänitys. Ajateltiin, että ihmisillä on luovuttamaton oikeus työhön ja konkreettiseen työpaikkaan – työ oli siis paitsi moraalinen velvoite, myös yksilön oikeus. Työ ei ollut puhdas markkinahyödyke, eikä työntekijää voinut ihan noin vaan käsitellä pelkkänä puhuvana tavarana.

Tämä kehityskulku ei tietenkään koskenut pelkästään Suomea, vaan koko länttä. Kylmän sodan aikaisessa länsimaailmassa työpaikan muuttumisen sosiaaliseksi läänitykseksi mahdollisti kommunismin pelko ja keynesiläiseen taloudenhoitoon perustunut yhteiskuntapolitiikka, joka onnistui luomaan hyvän kehän voimakkaan julkisen kulutuksen, työllisyyden ja teollisuuskapitalistien intressien välille.

   

Kypsän hyvinvointivaltion kaudella elettiin siis fordistisen työn kultakautta, jota avantgardistinen uusvasemmisto arvosteli vieraantuneeksi työksi. Kuitenkin liukuhihnateollisuus ja massastandardisointi takasivat täystyöllisyyden sekä työsuhteiden vakauden. Tavalliselle duunarillekin elämä staattisessa ”laiskojen pääomien” Suomessa tarkoitti sitä, että esimerkiksi bussikuskit ja putkimiehet saattoivat rakentaa perheelleen omakotitalon pääkaupunkiseudulle, ja saattoipa rahaa jäädä vielä sijoituskaksionkin ostamiseen lähiöstä. Pääoma ei siis kasautunut niin tehokkaasti kuin se olisi teorian mukaan voinut, mutta ekonomistien tehottomaksi parjaama talous tuotti hyvinvointia ja varallisuutta suurimmalle osalle suomalaisista.

2000-luvulla työstä on tullut puhdas markkinahyödyke. Olemme saaneet oppia kantapään kautta tytäryhtiötalouden auvoista ja siitä, että yritysten vastuu kattaa nykyään vain ja ainoastaan pyhän shareholder valuen luomisen. Myös sellaiset taloudelliseen rationaliteettiin kuuluvat seikat kuin aggressiivinen verosuunnittelu ovat tulleet tutuiksi Härmässä viime vuosien aikana. Nykyään kun kaiken tulee palvella talouskasvun vastaansanomatonta imperatiivia, myös työn institutionaalinen asema suojattuna ja säädeltynä palkkatyönä on tuhoutunut. Vakaiden työsuhteiden tilalle ovat tulleet palkattomat työharjoittelut, lyhyet projektit, ketjutetut määräaikaisuudet ynnä muut elämäämme rikastuttavat ”joustavuudet”. Ei-tyypillisestä työsuhteesta on tullut minun sukupolvelleni jo normi.

  

Mitenkäs sitten lähitulevaisuudessa? Mikä on se suuri kuva, joka blogistin kristallipallosta näkyy? Lyhyesti: lähitulevaisuus johtaa kapitalismiin ilman työtä, kuten saksalainen sosiologi Ulrich Beck on osuvasti kirjoittanut. Suurten ikäluokkien edustajien korvissa väite, jonka mukaan kaikki työ ei ole pyhää eikä kaikkien työpanosta edes tarvita, saattaa kuulostaa pyhimpiä arvoja rienaavalta jumalanpilkalta, mutta tällaiseksi maailma on muuttunut, tai ainakin muuttumassa. Tuotanto automatisoituu, pieni joukko globaaleilla markkinoilla toimivia avainalojen osaajia pystyy tuottamaan markkinoiden tarvitsemia palveluita ja tuotteita joustavasti ja tehokkaasti, kun taas muiden markkina-arvo kokee romahduksen. Koska sellunkeitolla emme enää pärjää, eikä meistä kaikista ole kognitiiviseen tietotyöhön ohjelmoimaan algoritmeja, suuren enemmistön kohtaloksi koituu lähitulevaisuudessa kuulua ylijäämäväestöön, jonka työtaidoilla ja kyvyillä ei ole juurikaan taloudellista arvoa. Olemmeko siis sellaisen tulevaisuuden kynnyksellä, joka tekee suuresta enemmistöstä pelkän rikkaiden armoille jäävän kuluerän, vai olemmeko kenties saavuttamassa marxilaisen utopian työstä vapautumisesta?

Vain yksi asia on varmaa: vaikka kapitalistien intresseissä ei olisi maksaa meille palkkaa, he haluavat meidät kuitenkin kuluttajina. Miten sitten ylläpitää kysyntää tuotteille ja palveluille, jos suuri osa väestöstä syrjäytyy (palkka)työstä ja on kyvyttömiä kuluttamaan? Vastaus löytyy perustulosta. Perustulossa ei ole kyse siitä, että valtio takaisi työtä vieroksuville pullamössösukupolven nysveröille subjektiivisen oikeuden pelata pleikkaria päivät pitkät ilman velvoitetta tehdä päivääkään työtä, vaan perustulossa on kyse myös kapitalismin toimintaedellytysten turvaamisesta: kohtuullisen suuruinen perustulo takaisi sen, että persaukisimmallakin prekaarilla olisi edes hieman kulutuspotentiaalia, eli kykyä toimia pyhässä kuluttajan roolissa. Perustulo toisi myös työmarkkinoille paljon kaivattua joustavuutta, kun työn vastaanottaminen olisi rahallisesti aina kannattavaa. Kauniilla konsulttikielellä ilmaistuna kyseessä olisi win-win -tilanne.

Fiksuimmat kapitalistit saattavat jopa ymmärtää, että markkinat eivät välttämättä olekaan sellainen kauppiksen luennoilla esitetty itseään korjaava platonistinen malli, joka toimii aina parhaalla mahdollisella tavalla, jos sen toimintaan vaan ymmärretään olla puuttumatta. Kapitalismi voi joko pitää kiinni uusklassisesta teoreettisesta puhtaudestaan ja mennä historian roskakoriin, tai se voi jälleen kerran mukautua ja hyväksyä myös sosialististen elementtien hyödyllisyyden ja välttämättömyyden omana elinehtonaan. Olkaamme realisteja: me tarvitsemme kapitalismin tehokkuutta ja sosialismin solidaarisuutta – me tarvitsemme perustuloa.