Muistiinpanot: Michel Foucault, The Birth of Biopolitics

Michel Foucault

The Birth of Biopolitics

 

2. luento

1700-luvun puolivälillä kehittyvä uusi hallinnan taito joka perustuu vähimpään mahdolliseen puuttumiseen, ei ole Foucault’n mukaan raison d’Etatin vastakohta tai mitenkään sille vastakkaista, vaan pikemminkin uudempi versio siitä.

1700-l nousi esiin vaatimus niukasta tai säästäväisestä hallinnosta. Ennen tämän problematiikan nousua poliittisen ajattelun keskiöön poliittisia analyyseja ja keskusteluja oli uudella ajalla hallinnut perustuslain ja valtion kokoonpanon (constitution) kysymys, mutta viimeistään 1700-luvun lopulta lähtien keskeisimmäksi poliittiseksi kysymykseksi nousi hallinnon niukkuus ja säästäväisyys (frugality) s.29

F valtiojärjen ja poliittisen taloustieteen välisestä linkistä: markkinoista tulee totuuden muodostumisen ja näyttäytymisen paikka. Ennen valtion valppaus ja interventiot olivat keskeisen tärkeitä valtiojärjelle, nyt – suunnilleen 1700-l alkaen – hallinnon on muututtava minimaaliseksi, jotta markkinat, joilla totuus muodostuu, voisi toimia kitkatta.

Keskiajalta 1600-luvulle markkinat olivat säänneltyjä ja pidettiin tärkeänä, että markkinoilla oikeus tapahtuisi: tuotteet piti myydä ”oikeasta hinnastaan” ja kaikenlaiset petokset haluttiin kitkeä pois; markkinat olivat oikeudenkäytön paikka.

1700-l puolivälistä lähtien markkinat eivät enää näyttäydy oikeudenkäytön paikkoina: ”On the one hand, the market appeared as something that obeyed and had to obey ’natural’ that is to say, spontaneous mechanism.”

Markkinoista tulee siis totuuden muodostumisen paikka, eikä tätä spontaania mekanismia tule häiritä, tai sen toiminta vääristyy. Tämä spontaani mekanismi, jos sen annetaan toimia, tuottaa ”luonnollisen hinnan”.

Markkinoista tulee myös hallituksen toimien oikeellisuuden verifioinnin paikka: syntyy siis totuuden sanomisen regiimi, jossa markkinat tuottavat ja näyttävät totuuden. F siis kiinnostunut markkinoista yhtenä totuuden verifioinnin kenttänä ja mekanismina, alueena, jolla liberalismin totuus syntyy ja näyttäytyy. (vrt. esim. F tutkimat tunnustusinstituutiot, joissa totuus seksuaalisuudesta syntyy)

”The fundamental question of liberalism is: What is the utility value of government and all actions of government in a society where exchange determines the true value of things?

 

4. luento

Foucault pääsee vihdoinkin asiaan, eli käsittelemään saksalaista ja amerikkalaista uusliberalismia

Molemmat uusliberalismin haarat ovat omanlaisiaan, mutta niillä on toki myös paljon yhteistä: etenkin yhteinen vihollinen Keynes sekä kaikenlaisen taloudellisen suunnittelun vastustaminen

Foucault aloittaa saksalaisesta uusliberalismista. Vuonna 1948 Euroopan jälleenrakennus ja taloudelliset strategiat perustuivat suunnitelmatalouteen – käynnissä oli siis keynesiläiseen oppiin perustuva uudelleenrakentaminen.

Kuitenkin 1948 Länsi-Saksan amerikkalaisten ja englantilaisten hallitsemalla sektorilla tiedeneuvosto vaati hintamekanismin asettamista talouden keskiöön ja talouden hintasääntelyn purkamista.

Ludvig Erhardt piti pian tämän vaatimuksen jälkeen puheen, jossa hän sanoi: ”only a state that establishes both the freedom and responsibility of the citizens can legitimately speak in the name of the people.”

F mukaan tämä on ymmärrettävä kahdella eri tasolla: 1) triviaalilla tasolla tämä tarkoittaa, että valtio joka loukkaa kansalaistensa oikeuksia interventioilla menettää oikeutuksensa, se ei enää edusta legitiimistä kansaa, sen tahtoa ja etua, ja sen vuoksi myös saksalaiset voitiin nähdä syyttöminä natsien kauheuksiin: valtio meni liian pitkälle ja tunkeutui liian syvälle ihmisten elämään, joten saksalaiset itse olivat hallintonsa uhreja.

2) Foucault’n mukaan Erhardtin puhe voidaan ymmärtää laajemmin: minkä ideoiden ja minkälaisen institutionaalisen kehyksen varaan uusi Saksa tulisi perustaa, kun natsien jälkeen ei voinut puhua minkäänlaisesta historiallisesta oikeudesta Saksan valtioon ja vahvaan poliittiseen suvereniteettiin? Uuden Saksan oli siis perustuttava sellaiselle institutionaaliselle kehykselle, joka loi vapautta, takasi vapauden ja takasi sen erityisesti talouden alueella. Taloudellisen vapauden ja sen takaamisen piti siis F mukaan olla idea, johon uuden Saksan suvereniteetti perustuisi. Länsi-Saksan suvereniteetti ja legitimiteetti perustuisivat siis sille, että valtio takaa sääntöperustaisesti taloudellisen vapauden.   

à ”I think this idea of a legitimizing foundation of the state on the guaranteed exercise of an economic freedom is important.” 83

Talous ei ole F mukaan ollut vain yksi aktiviteeteista muiden joukossa Saksassa IIMS jälkeen: ”The economy produces legitimacy for the state that is its guarantor.”

Länsi-Saksan (ja nyky-Saksan) hallinnallisuus on liberaalia, mutta sen ongelmat ja tavoitteet ovat aivan erilaisia kuin 1700-luvun liberaalien.

1700-luvun liberaalit pohtivat, miten rajoittaa valtiota ja luoda sen sisään taloudellista vapautta.

”The problem the Germans had to resolve was the exact opposite: given a state that does not exist, how can we get it to exist on the basis of this non-state space of economic freedom?” 87  

Miten uusliberaali/ordoliberaali järjestys saatiin myytyä ammattiliitoille ja sosiaalidemokraateille?

Uusliberalismin varhaisin kannattajajoukko löytyi kristillisdemokraateista, vaikka he kannattivat perinteisesti kristillistä sosiaalista taloutta.

Ay-liikkeen sisältä vahvin varhainen uusliberalismin kannattaja oli kaivostyöläisten liiton varapresidentti Theodor Blank, joka julisti että liberaali järjestys tarjosi vaihtoehdon niin kapitalismille kuin suunnitelmataloudellekin. Foucault’n mukaan uusliberalismi ei missään nimessä ollut vaihtoehto kapitalismille, vaan yksi versio kapitalismista. F mukaan uusliberalismin esittäminen kolmantena tienä oli vain keino saada kristilliset ammattiliitot nielaisemaan uusliberalismin pilleri. 88

1950 SPD vielä kannatti tuotantovälineiden sosialisointia. 1955 Karl Schiller, tuleva talousministeri, kirjoitti kirjan ”Sosialismi ja kilpailu”, jossa hahmoteltiin yhteiskuntajärjestystä, johon sisältyy sekä sosialismi että kilpailu. Kirjassa hahmoteltiin saksalaisen sosialismin tuleva muoto:”niin paljon kilpailua kuin mahdollista ja niin paljon suunnittelua kuin on tarpeellista.”

1959 SPD:n puoluekokouksessa jo luovuttiin tavoitteesta sosialisoida tuotantovälineet, ja kokouksessa julistettiin myös että tuotantovälineiden yksityisomistus oli legitiimiä ja sen tuli nauttia valtion suojelusta ja valtion tuli myös kannustaa yksityisomistukseen, kunhan oikeudenmukaisesta yhteiskuntajärjestyksestä huolehdittaisiin. Kolmanneksi SPD hyväksyi markkinatalouden periaatteen, kunhan vain oikea kilpailu vallitsisi markkinoilla.

Miksi Saksan demarit luopuivat sosialismin traditiosta? Heidän oli strategisista syistä pakko päästäkseen mukaan uuden Saksan poliittiseen peliin ja hallinnallisuuteen, jossa uusliberaali talous määritti valtion olemusta ja antoi sille olemassaolon oikeuden.

SPD siis hylkäsi Marxin ja sosialismin, mutta se meni jopa niin pitkälle, että se hylkäsi myös Keynesin. 1963 Karl Schiller julisti, että kaikki suunnittelu on pahasta liberaalille taloudelle.

Foucault jatkaa ihmettelyään siitä, onko todella tarpeellista kehittää teoria valtiosta? Hänen mukaansa englantilaisilla ei ole ollut koskaan teoriaa valtiosta, mutta he ovat pärjänneet ihan hyvin ilman valtioteoriaa, sillä he ovat soveltaneet hallinnoinnin taitoa.

F mukaan sosialismilta puuttuu juuri governmentality. Sosialismilla on historiallinen rationaliteetti, hallinnollinen- ja taloudellinen rationaliteetti, mutta ei teoriaa tai käsitystä siitä, miten ihmisiä hallitaan sosialismissa. à ”There is no governmental rationality of socialism.” 92

Sosialismi voi kylläkin elää esim. osana liberaalia govrenmentalitya, sen vastapainona ja ylilyöntejä lievittävänä elementtinä.

Mistä saksalaisessa uusliberalismissa pohjimmiltaan kyse?

à ”What is involved in fact is a new programming of liberal governmentality. It is an internal reorganization that, once again, does not ask the state what freedom it will leave to the economy, but asks the economy how its freedom can have a state-creating function and role, in the sense that it will really make possible the foundation of the state’s legitimacy?” 94-95

 

5. luento

Markkinoiden asettama ongelma 1700-luvulla: kuinka markkinoille voitiin suoda vapautta valtion sisällä, jossa vapaudet olivat luonteeltaan privilegioita, joita myönnettiin etenkin sosiaalisen statuksen mukaan? Vastaus oli, että markkinoille voitiin raivata tilaa ja sisäistä vapautta poliisivaltion sisään siksi, että markkinat olivat valtion vaurastumisen ja siten mahdin kasvun väline ja siten osa raison d’Etatia.

Saksan ongelma 1948 oli puolestaan tällainen: kuinka voidaan antaa legitimiteettiä valtiolle, jota ei vielä edes ole olemassa?

”How can economic freedom be the state’s foundation and limitation at the same time, its guarantee and security?” 102

Foucault poikkeaa tavoistaan ja luo bibliografisia silmäyksiä keskeisimpiin saksalaisen uusliberalismin isiin.

Ensimmäisenä tulee Walter Eucken, Husserliin Freiburgissa tutustunut ekonomisti. Hän perusti Ordo-lehden ja koulukunnan, jota ruvettiin kutsumaan ordoliberaaleiksi.

Toinen merkittävä freburgilainen oli juristi Franz Böhm, hänkin Husserlin opetuslapsia.    

Röpke ja Hayek myös tärkeitä vaikuttajia.

Freiburgin koulukunnan ja Frankfurtin koulukunnan kohtalot ja kehityskulut risteävät monella tapaa. Molempien koulukuntien edustajat lähtivät maanpakoon natsivallan alta ja palasivat lopulta Saksaan. Molempien koulukuntien lähtökohtana oli Max Weberin ajattelu.

Weberin tutkima ongelma oli kapitalistisen yhteiskunnan irrationaalinen rationaliteetti. Frankfurtin koulu etsi sellaista sosiaalista rationaliteettia, joka tekisi tyhjäksi taloudellisen irrationaalisuuden. Freiburgin koulukunta lähestyi irrationaalisuuden ongelmaa siten, että se halusi muodostaa taloudellisen rationaliteetin, joka tekee tyhjäksi kapitalismin sosiaalisen irrationaalisuuden.

1968 Frankfurtin koulukunnan opetuslapset kohtasivat barrikadeilla Freiburgin koulun inspiroiman hallituksen poliisivoimat…

Natsismi oli tärkeä kokemus freiburgilaisille, se kummitteli heidän mielissään. Saksan historiasta löytyi myös paljon muuta liberalismin vastaista painolastia.

1840-luvulla List sanoi, että Saksassa kansallinen politiikka ja liberaali talous eivät olleet yhteensopivia. Liberalismi ei siis ollut mikään universaali politiikan muoto, joka sopisi joka paikkaan, vaan englantilaista politiikkaa, joka sopi Englannin kaltaiselle merivaltiolle. Saksan piti historiallisista ja geopoliittisista syistä olla protektionistinen.

Toinen 1800-lukulainen este liberalismille oli Bismarckin valtiososialismi, eli työväenluokan integroiminen valtioon yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi.

Kolmanneksi kokemukset keskitetystä sotataloudesta saivat liberalismin näyttämään oudolta ja epäsaksalaiselta.

Neljäs este liberalismille oli keynesiläisen interventionismin rantautuminen Saksaan ennen II MS.

Natsismissa yhdistyivät taloudellinen protektionismi, suunnitelmatalous, valtion interventiot…

Saksalaiset uusliberalistit sanoivat, että jos valitsee yhden neljästä edellä luetellusta elementistä, se johtaa vääjäämättä siihen, että kaupanpäällisiksi tulee kolme muutakin. Näiden elementtien – protektionismin, valtiososialismin, sotatalouden ja interventionismin – välillä vallitsi siis yhteys, ne aiheuttivat uusliberaalien mukaan kausaalisesti toisensa.

Röpke kirjoitti jo sodan aikana Englannin Beveridge-suunnitelmasta ja sanoi briteille, että se mitä he tilaavat hyvinvointivaltiopolitiikallaan johtaa natsismiin!

à ensimmäinen opetus natsismista freiburgilaisille oli siis se, että minkälainen epäliberaali talouspolitiikka tahansa johtaa lopulta natsismiin

Toinen opetus: vaikka näennäisesti natsismissa valtio kuolettui pois, kun kansasta, Volkista, ja sen tahdosta ja sen Fuhrerista tuli niin keskeisiä, että formaali valtio muuttui vain tämän suhteen instrumentiksi, niin kuitenkin natsien talouspolitiikka vääjäämättä johti valtion kasvamiseen à epäliberaali talouspolitiikka johtaa valtion vallan kasvuun

Kolmas opetus: Sombart syytti kapitalismia atomisoituneiden ja yksiuloitteisten subjektien synnyttämisestä, mutta freiburgilaiset näkivät juuri natsien, jotka kyllä puheissaan tuomitsivat porvarillisen yhteiskunnan, vain edistäneen massayhteiskunnan syntyä: massat Nurnbergissa hurmioitumassa spektaakkelista, standardoitu massakulutus kaikille, Volkswagen…

à freiburgilaiset näkivät tämän natsien massayhteiskunnan syntyneen juuri siksi, että massayhteiskunta on tulosta yhteiskuntamallista, joka ei hyväksy taloudellista liberalismia ja jossa markkinat eivät saa hoitaa spontaaneita funktioitaan vaan arkipäiväinen elämä päätyy valtion virkamiesten hallinnoimaksi

Ordoliberaalien analyysissa siis valtio paljastuu vialliseksi, joten kysymys ei voi enää olla siitä, että keskusteltaisiin ja määriteltäisiin miten paljon valtion tulisi säädellä markkinoita. Ordoliberaalit kääntävät asetelman päälalelleen:

”…instead of accepting a free market defined by the state and kept as it were under state supervision – which was, in a way, the initial formula of liberalism: let us establish a space of economic freedom and let us circumscribe it by a state that will supervise it – the ordoliberals say we should completely turn the formula around and adopt the free market as organizing and regulating principle of the state, from the start of its existence up to the last form of its interventions. In other words: a state under the supervision of the market rather than a market supervised by the state.” 116

Uusliberalismissa ei siis Foucault’n mukaan ole suinkaan kyse mistään klassisen liberalismin vastahyökkäyksestä pyrkimyksenä ratkaista kapitalismin kriisit. Uusliberalismissa on kyse siitä, että markkinat muodostavat periaatteen ja muodon valtiolle ja sen toiminnalle.

Uusliberalismi suhtautuu moniin asioihin eri lailla kuin klassinen liberalismi.

Ensinnäkin uusliberaaleille markkinat ovat kilpailun areena, kun klassiselle liberalismille ne olivat ekvivalentin vaihdon paikka. Kilpailun korostaminen markkinatalouden ehtona ei kuitenkaan ole ordoliberaalien keksintö, vaan siitä tuli liberaalin ajattelun perusvirtaa 1800-luvun aikana.

Ordoliberaalit eivät suinkaan kannata laissez faire meininkiä, toisin kuin 1700-luvun vapaata vaihtoa ja 1800-luvun vapaata kilpailua vaatineet liberaalit. Ordojen mukaan kilpailu ei ole mikään luonnon itsensä spontaanisti tuottama tila, vaan kilpaillut markkinat pitää tuottaa keinotekoisesti.

Täydellisesti kilpaillut markkinat ovat ideaali, tavoite, jota kohti on koko ajan kurkotettava poliittisten toimien avulla. Hallinnon on siis toimittava markkinoita varten. 

 

6.luento

 

Uusliberalismi ei ole vanhan liberalismin elvyttämistä, vaan sen keskeisin kysymys koskee sitä, miten politiikkaa ja valtaa voidaan harjoittaa markkinatalouden periaatteilla. à politiikan muotoilu markkinatalouden periaatteiden mukaiseksi

Uusliberalismilla ei ole mitään tekemistä laissez fairen kanssa, vaan markkinoiden ja kilpailun luomiseksi uusliberalismin keinovalikoimaan kuuluvat jatkuvat interventiot.

Uusliberalismi ja kysymys monopolista: monopoli ei uusliberaalien mukaan kilpailun itsensä logiikasta kumpuava väistämättömyys, vaan arkaainen ilmiö, joka johtuu hallitsijoiden ja hallitusten myöntämistä privilegioista, esim. Maximilian I:n Fuggereille myöntämästä monopolista finanssipalveluksia vastaan à ”Monopoly is an archaic phenomenon and a phenomenom of intervention.” 135

von Misesin mukaan ei ole sinänsä haitallista, jos jollekin alalla syntyisikin monopoli, koska monopolin on asetettava hinnat sille tasolla, joka kilpailuilla markkinoilla vallitsisi, muuten siltä loppuvat asiakkaat à markkinoiden sisäinen logiikka estää käyttämästä monopolia väärin

Uusliberaalit kuitenkin suosittavat sellaisen institutionaalisen kehyksen rakentamista, joka estää monopolien synnyn – Saksan monopolin vastainen lainsäädäntö, jonka tarkoitus ei ole puuttua talouden prosessiin vaan ennaltaehkäistä monopolien syntyminen

Talouden säätelyssä tärkein tavoite on hintavakaus. Välineenä tämän saavuttamiseksi esimerkiksi ulkomaankauppa, jos se tasapainottaa kallista kotimaista tuotantoa, myös maltilliset muutokset verotuksessa mahdollisia mutta hintakontrollit, jonkun tietyn markkinasektorin tietoinen tukeminen tai työpaikkojen systemaattinen synnyttäminen tai julkiset investoinnit eivät voi kuulua keinovalikoimaan.   

Esim. työttömyyteen ei saa missään nimessä puuttua, ainoa tärkeä talouspoliittinen tavoite voi olla hintavakauden ylläpitäminen. Työttömien reservi saattaa jopa olla välttämätöntä talouden toiminnalle.

Ordoliberaalien lempisana F mukaan ”framework”. Mitä on ”framework policy”?

Euckenin Grundsätze vuodelta 1952 selventää tätä: mihin hyvät interventiot kohdistuvat – kehykseen.

”That is to say, first on the population. The agricultural population is too large, so it will have to be reduced by interventions enabling population transfers, migration, and so on.” 140

Interventioita pitää tehdä myös tekniikoiden tasolla: lannoituksessa, viljelijöiden koulutuksessa yms. mikä auttaa kehittämään tuottavuutta. On myös puututtava maatalouden juridiseen kehykseen, esim. perintöasioihin ja vuokraviljelijöiden asemaan yms. On myös puututtava maan jakautumiseen ja sen hedelmällisyyteen yms.

Mikä ”kehys” siis on? Edellä luetellut elementit – väestö, lainsäädäntö yms. – eivät ole suoraan taloudellisia elementtejä eivätkä suoraan vaikuta markkinamekanismiin. Euckenin mukaan ne kuitenkin ovat ehtoja sille, että maatalous voi toimia markkinana ja markkinoiden sisällä.

à pitää siis puuttua niihin asioihin, jotka ovat markkinoiden muodostumisen ja toimimisen ennakkoehtoja, esim. sosiaalisia ehtoja, kuten koulutus. On siis puututtava siihen kehykseen, joka mahdollistaa markkinat, ei markkinoihin itseensä 141

Ordoliberaali sosiaalipolitiikka ei pyri kompensoimaan tai lieventämään taloudellisen vapauden yhteiskunnalle aiheuttamia vahinkoja

”Privatized soscial policy” à ei kollektiivista sosiaalivakuutusta, vaan jokainen yksilö vastuussa omien puskurien keräämisestä, joita voi käyttää esim. työttömänä. Tällaista sosiaalipolitiikan muotoa ei kuitenkaan sellaisenaan voitu toimeenpanna Saksassa historiallisista syistä, esim. Bismarckin sosiaalipolitiikan historian takia

”…government must not intervene on effects of market. Nor must neoliberalism correct the destructive effects of market on society, and it is this that differentiates it from, let’s say, welfare or suchlike policies…” 145

Hallinnon tulee puuttua yhteiskuntaan siten, että kilpailumekanismi voi toimia sääntelevänä periaatteena à general regulation of society by the market.

Kyseessä on siis yksinkertaisesti yhteiskunnan hallinnan muoto. Hallinnan kohden on die soziale Umwelt, sosiaalinen ympäristö.

Uusliberaalien tavoitteena ei ole luoda sellaista markkinayhteiskuntaa, jossa kuluttaminen olisi keskiössä; ei siis Sombartin kauhistelemaa massayhteiskuntaa. Markkinamekanismi tarkoittaa uusliberaaleille kilpailumekanismia, ja se subjekti joka uusliberalismissa syntyy ei ole kuluttaja vaan yrittäjä, kilpailija.

Röpke hahmottelee 1950 julkaistussa kirjassaan yhteiskuntamallin, jossa urban sprawlit korvataan pienillä kaupungeilla, vuokrakasarmit yksityisomisteisilla asunnoilla, jossa pienyritteliäisyys on kunniassa ja yhteiskunta organisoituu ”luonnollisten yhteisöjen”, perheiden ja naapurustojen  varaan… à pointtina ”shifting the center of gravity of governmental action downwards.”

F mukaan tässä kyse myös yritysmuodon levittämisestä yhteiskuntaan – kaikkia edellä mainittuja yhteisöjä ja omaisuuden muotoja hallitaan kuin yrityksiä, ne ovat kuin yrityksiä

à kyseessä on siis sellaisen sosiaalikudoksen rakentaminen, jonka perusyksiköt ovat eräänlaisia yrityksiä

Ordoliberalismi ei siis pyri tuottamaan massayhteiskuntaa, vaan sen ytimessä on erottautuminen markkinoiden ja kilpailun kautta.

 

 

7. luento    

 

F jatkaa viime luentonsa kertausta: ”The Gesellschaftpolitik must not nullify the anti-social effects competition; it must nullify the possible anti-competitive mechanisms of society, or at any rate anti-competitive that could arise within society.” 160

Walter Lippman kollokviumi vuonna 193 oli merkittävä keskustelutilaisuus uusliberalismin kehityksen kannalta. Läsnä olivat mm. saksalaisen ordoliberalismin vaikuttajat Röpke, Rustow jne, sekä Hayekin ja von Misesin kaltaisia ihmisiä, jotka toimivat myöhemmin välittäjinä saksalaisen ordoliberalismin ja amerikkalaisen uusliberalismin ja anarkoliberalistisen Chicagon koulun kanssa.

Kollokviumin järjestänyt ranskalainen Louis Rougier painotti kollokviumissa, että liberalismi tarvitsee oikeudellisen kehyksen, joka ei ole luonnon asettama. Oikeudellista kehystä tulee hänen mukaansa päivittää jatkuvasti yhteiskunnan kehittyessä, ja valtion on taattava markkinoiden olemassaolo, vapaus ja rehellisyys. à valtiolla on rooli uusliberalismissa

Rougierin mielestä – ja tähän saksalaiset ordoliberaalit yhtyvät – oikeudellinen kehys ei ole ylärakenne, joka instrumentaalisesti heijastaa talouden perustaa à the juridical gives form to the economic, and the economic would not be what it is without the juridical.” 163

On siis puhuttava taloudellis-oikeudellisesta järjestyksestä, ei pelkästä autonomisesta taloudesta

“…they do not consider the economic to be a set of processes to which a legal system is added which is more or less adapted or more or less obsolete in relation to these processes.” à uusliberaalit eivät siis ajattele, että ensin olisi olemassa talous jonka päälle rakennettaisiin oikeudellinen systeemi – uusliberaalit siis tarkastelevat taloutta tuotantosuhteiden (jotka vaativat aina juridisia määrittelyitä ja sääntelyä) tasolta, ei tuotantovoimien

”The economic can only ever be considered as a set of activities, which necessarily means regulated activities.” 163

Kyse ei siis ole siitä, että joskus olisi ollut olemassa puhdas kapitalismi, joka lopulta joutui tekemisiin vanhojen feodaalisten sääntöjen kanssa, ja joka siksi kehitti omat paremmat sääntönsä, koskien esimerkiksi omistusoikeuksia, lainsäädäntöä, osakeyhtiöitä jne.

Päinvastoin historiallinen ajattelu myöntää sen, että taloudelliset prosessit ja institutionaalinen kehikko ovat aina vuorovaikutuksessa, muovaavat toisiaan loputtomassa vastavuoroisuuden kehässä. Kapitalismi ei syntynyt alhaalta päin lopulta kohdaten institutionaalisen ylärakenteen.

”We should keep in mind that historically we are dealing with a singular figure in which economic processes and institutional framework call on each other, support each other, modify and shape each other in ceaseless reciprocity.” 164

“The history of capitalism can only be an economic-institutional history.” 164

Teoreettista keskustelua on käyty siitä, että jos on vain yksi kapitalistinen logiikka (R-T-R’), niin silloin on vain yksi kapitalismi ja kapitalismin umpikujat saattavat siksi johtaa koko kapitalismin kaatumiseen. Toisen näkemyksen mukaan kapitalismi voi läpikäydä institutionaalisia muutoksia ja siksi selvitä umpikujistaan uudistumalla.

Ordoliberaalit ajattelivat, että kapitalismi voi pelastua, jos vain uusi kapitalismin muoto keksittäisiin. Piti siis kehittää uusi institutionaalinen kehys, joka mahdollistaisi kapitalismin toimimisen parhaalla mahdollisella tavalla.  

Ordoliberalismi pyrkii luomaan sellaisen kehyksen, joka perustuu minimaaliseen taloudelliseen interventionismiin mutta maksimaaliseen oikeudelliseen interventionismiin.

Ordoliberalismin keskeisin kysymys: ”By what route will we be able to introduce the institutional corrections and innovations which will permit an economically regulated social order to be established on the market economy?” 167

Vastaus tähän kysymykseen on ordoliberaalien mukaan se, että talouteen pitää soveltaa saksalaisen Rechtstaatin periaatteita.

Mitä Rechstaat tarkoittaa ja milloin ja missä yhteydessä käsite on noussut saksalaiseen kulttuuriin?

Käsite nousi esille 1700-luvun lopulla ja sen määriteltiin olevan kahden asian vastainen.

Ensinnäkin se tarkoitti despotismin vastustamista, jos despotismi ymmärretään siten, että kaikkien on ehdottomasti toteltava suvereenin tahtoa, jonka toimeenpano jää viranomaisille.

Rechstaat on myös poliisivaltion vastainen, jos poliisivaltio ymmärretään siten, että viranomaiset voivat lain nimissä tehdä mielivaltaisia päätöksiä (tai jotain sinne päin....)

1800-luvun alussa Englannissa Rule of lawin keskeiseksi periaatteeksi nostettiin se, että kansalainen pystyi haastamaan valtion virkamiehet oikeuteen, jos nämä menettelevät laittomasti (jos ymmärsin oikein)

Ordoliberaalit halusivat uudistaa kapitalismia siten, että Rule of lawin periaatteita haluttiin soveltaa kapitalismiin. Mitä tämä tarkoitti käytännössä?

”It was directed at all forms of legal intervention in the economic order that states, and democratic states even more than others, were practicing at this time…” 171

Formaaleihin lakeihin perustuvan taloudellisen kehyksen rakentaminen johtaa vääjäämättä siihen, että taloudellisia asioita käsitellään aiempaa enemmän oikeudessa à juridisoituminen

Foucault kertaa: Schumpeter ja ordoliberaalit ovat sitä mieltä, että Marx etsii pääoman irrationaalisuutta väärästä paikasta painottaessaan pääoman logiikan vääjäämätöntä ristiriitaisuutta. Schumpeter ja ordoliberaalit eivät näe pääoman logiikassa sisäistä ristiriitaisuutta, joten heidän mielestään kapitalismi on taloudellisena järjestelmänä elinkykyinen.

Tähän asti Schumpeter ja ordoliberaalit ovat samaa mieltä, mutta Schumpeterin mielestä historiallinen, reaalisesti olemassa oleva, kapitalismi on aina johtanut monopolisiin tendensseihin. Tämä ei johdu kapitalismin taloudellisista prosesseista, vaan kilpailun aiheuttamista sosiaalisista seurauksista. Schumpeterin mukaan monopoli on siis kilpailun dynamiikan tuottama sosiaalinen ilmiö, joka ei kuitenkaan johdu suoraan taloudellisen kilpailun itsensä prosessista (WTF?)

”There is a tendency to centralization; there is tendency to an incorporation of the economy in increasingly closely connencted decision-making centers of the administration of the state.” à tämä on Schumpeterin mukaan kapitalismin vääjäämätön kohtalo, joka ei siis johdu pääoman logiikan ristiriidoista vaan historiallisesta vääjäämättömyydestä (vähän epäselväksi jää että miksi tämä on historiallisesti vääjäämätöntä jos pääoman oma logiikka ei toimi historiallisen prosessin veturina…) 177

à Schumpeterin mukaan kapitalismi tuottaa vääjäämättä sosialismin, järjestelmän jossa keskusviranomainen pystyy kontrolloimaan tuotantovälineitä ja tuotantoprosessia  

Ordoliberaalit vastaavat Schumpeterin analyysiin siten, että sosialismi ja sen mukanaan tuoma vapauden menetys voidaan välttää sosiaalisella interventionismilla, Gesellschaftpolitikilla, eli sellaisen formaaleihin lakeihin perustuvan kehyksen rakentamisella, joka estää keskittymistendenssit, jotka ordoliberaalien mukaan kyllä kuuluvat kapitalistiseen yhteiskuntaan mutta eivät johdu pääoman sisäisestä logiikasta à monopolit ja tie sosialismiin voidaan välttää luomalla taloudelle formaaleihin sääntöihin perustuva oikeudellinen kehys

”This is what will enable us to maintain the logic of capital in its purity and get the strictly competitive market to work without the risk of it ending up in the phenomena of monopoly, concentration, and centralization observable in modern society.” 179

 

8. luento

 

Foucault määrittelee sen, mitä hän ehdottaa kutsuttavaksi ”governmentalyksi”: ”the way in which one conducts the conduct of men”

Foucault sanoo puhuneensa niin paljon uusliberalismista juurikin metodologisista syistä: ”governmentality” on näkökulma, jonka kautta voi tutkia paljon muutakin kuin hullujen, poikkeavien ja lasten käytöksen ohjaamista – näkökulmaa voi soveltaa myös esim. talouspolitiikan tarkasteluun, tai jopa siihen, miten koko yhteiskuntaa johdetaan.

Toinen syy, miksi F on puhunut niin paljon uusliberalismista, johtuu halusta perata valtiofobiaa. F mukaan on ollut hyvin yleistä ajatella, että valtion olemukseen on sisäänkirjoitettu tarve laajentua erilaisille uusille alueille ja niellä siviiliyhteiskunta. On myös yleistä ajatella, että valtio kehittyy erilaisista muodoistaan vääjäämättä kohti totalitaristista valtiota.

Esim. Röpken reaktio Beveridge -suunnitelmaan 1943: Röpke sanoi suunnitelman johtavan kaiken vallan keskittymiseen valtion käsiin ja keskiluokan kuolemaan.

Samana vuonna Hayek arvosteli myös angloamerikkalaisia suunnitelmia sodanjälkeisen ajan talousmallista, hän varoitti Englantia ja Saksaa, että nämä suunnitelmillaan vaarassa toistaa Saksan kohtalon.

Foucault pitää valtiofobiasta juontuvia ”analyyseja” hyvin heikkotasoisina ja ehdottaa, että totalitaristisen valtion taustalla olevaa governmentalitya ei tulisi etsiä valtiosta, vaan katse tulisi kääntää sellaiseen governmentalityyn joka on tyypillistä puolueelle.

Foucault alkaa käsitellä saksalaisen uusliberalismin mallin leviämistä Ranskaan.

Foucault käsittelee melko kattavasti 1970-luvun Ranskassa ajetusta sosiaalipoliittisesta uudistuksesta, negatiivisesta tuloverosta. Sen tarkoituksena oli pitää kaikki yhteiskunnan jäsenet tietyn köyhyyden kynnyksen yläpuolella: jos omat tulot eivät riitä saavuttamaan tätä kynnystä, kansalainen saa avustusta sen verran että tulot yltävät kynnyksen tasolle. Foucault’n mukaan tällaisen sosiaalipolitiikan tarkoituksena ei ole puuttua köyhyyden syihin, vaan ehkäistä köyhyyden seurauksia mahdollistamalla kaikille tietyn kulutuskyvyn (ehdot sen saamiseksi olivat kuitenkin niin epämiellyttävät että käytännössä tuen saajien kannatti hakeutua mieluummin mihin tahansa työhön). Ei siis laajaa vaurauden uusjakoa ja puuttumista talouden peliin, vaan tietyn minimin takaaminen köyhyyden negatiivisten seurausten välttämiseksi. Näin voitiin myös varmistaa eräänlaisessa välitilassa elävän väestön olemassaolo, joka muodosti täystyöllisyystavoitteesta luopuneen yhteiskunnan työvoimareservin. 

 

 9. luento

Foucault’n luento käsittelee amerikkalaista uusliberalismia.

Mikä on se konteksti, jossa amerikkalainen uusliberalismi syntyi? Se syntyi tiettyjen asioiden vastustamisesta, joista keskeisimmät ovat: 1) New Deal ja sen sekä kaikenlaisen keynesiläisen talouspolitiikan vastustaminen,

2) Beveridge -suunnitelma ja kaikenlainen interventionismi – (Foucault pitää Beveridge -suunnitelmaa ja vastaavia amerikkalaisia sodan aikaisia suunnitelmia eräänlaisina sosiaalisina sopimuksina kansalaistensa kanssa: valtio sanoo miehille, että okei, pyydämme teitä nyt menemään tapettaviksi sotatantereille, mutta palkkiona siitä lupaamme että saatte pitää työpaikkanne ikuisesti ja teidät vakuutetaan sairauden ja työkyvyttömyyden ym. varalta)

3) Kaikki sosiaalipoliittiset ohjelmat köyhyyden nujertamiseksi ja koulutuksen parantamiseksi joita toimeenpantiin Trumanin ajoista Johnsonin hallintoon asti ja jotka johtivat hallinnon kasvuun ja interventionismiin yms.

Amerikkalaisella ja eurooppalaisella uusliberalismilla on keskinäisiä eroavuuksia. Ensinnäkin, amerikkalainen liberalismi on alusta alkaen ollut keskeinen osa Yhdysvaltain valtion ideaa, liberaalit taloudelliset vaatimukset olivat USA:ssa lähtöpiste itsenäistymiselle, kun Euroopassa liberalismi kehittyi sääntelemään jo olemassa olevaa raison d’Etatia.

Amerikassa, aivan kuten vuoden 1948 Saksassa, liberalismia pidettiin valtiota synnyn kannalta perustavana ja sitä legitimoivana periaatteena.

Liberalismi lävistää koko amerikkalaisen poliittisen tradition ja elämäntavan: ”Liberalism in America is a whole way of being and thinking. It is a type of relation between the governors and the governed much more than a technique of governors with regard to the governed.” 218

Inhimillisen pääoman käsite keskeinen amerikkalaiselle uusliberalismille. Foucaultia se kiinnostaa siksi, että se vie taloudellisen ajattelun ja tulkinnan sellaisille alueille, joita ei ole ennen pidetty talouden piiriin kuuluvina.

Amerikkalaiset uusliberaalit vastaavat inhimillisen pääoman teorian arvostelijoille, että on kummallista miten klassinen poliittinen taloustiede on aina julistanut että tuotteiden tuottamiseksi tarvitaan kolmea tekijää: maata, pääomaa ja työvoimaa, mutta se ei ole kiinnostunut tutkimaan, mitä tai millaista työvoima itse asiassa on.

Työvoima näyttäytyy klassiselle poliittiselle taloustieteelle ja Keynesille passiivisena, kvantitatiivisena määreenä, ei laadullisena.

Uusliberaalit siis syyttävät klassista poliittista taloustiedettä siitä, että se ei osaa analysoida työvoimaa erityisyydessään, laadullisissa variaatioissaan, vaan kohtelee sitä vain abstraktina kvantitatiivisena työvoimana. Marx arvosteli hieman samansuuntaisesti poliittista taloustiedettä siitä, että se on tehnyt elävästä työstä abstraktia työvoima-hyödykettä, jota myydään ja ostetaan markkinoilla.

Taloustiede on ottanut tutkimuskohteekseen Adam Smithin päivistä lähtein tuotannon ja vaihdon mekanismit sekä kulutuksen, mutta amerikkalaiset uusliberaalit haluavat kohdistaa taloustieteellisen analyysin kaikkeen sellaiseen, missä on kyse niukkojen resurssien allokoinnista.

On siis olemassa niukkoja resursseja ja paljon erilaisia mahdollisuuksia mihin näitä niukkoja resursseja voi allokoida, ja taloustieteen pitäisi uusliberaalien mielestä tutkia sitä tapaa miten yksilöt kohdentavat resurssinsa.

Amerikkalainen uusliberalismi siis tutkii ihmisten käyttäytymistä ja sen sisäistä rationaalisuutta.

”Economics is not therefore the analysis of of processes; it is the analysis of an activity.” 223

Uusliberaaleille taloustiede ei siis ole historiallisen prosessin logiikan tutkimusta, vaan yksilön sisäisen rationaalisuuden analyysia ja yksilön toiminnan strategista uudelleenohjelmointia.

Uusliberalismi tuo työvoiman taloudellisen analyysin piiriin tutkimalla sitä subjektina: mitä ihminen tekee kun hän työskentelee ja miten hän työskentelee.

Beckerin ja kumppaneiden mielestä palkka on pohjimmiltaan tuloa pääomalle – inhimilliselle pääomalle .

Inhimillisen pääoman käsitteellä on muutamia tärkeitä seurauksia.

1) Työntekijän kyvykkyys on kuin ”kone”, jota ei voi erottaa hänestä. Hänen kyvykkyytensä ja taitonsa työskennellä on kone, joka tuottaa tulovirtoja. Kyse ei tämän analyysin mukaan ole siitä, että ihmisestä irrotettavaa ”työvoimaa” myytäisiin työmarkkinoilla palkkaa vastaan, vaan ihminen kykyineen on kone, jolla on oma elinkaarensa.

Foucault’n mukaan klassinen homo economicus harjoittaa vaihdantaa. Tällaista subjektia koskeva analyysi tarkastelee tarpeita ja hyötyä, joita vaihdantaan liittyy ja joita sillä halutaan saavuttaa.

--> ”The charasteristic feature of the classical conception of homo economicus is the partner of exchange and the theory of utility based on a problematic of needs.” 225

Amerikkalaisessa uusliberaalissa teoriassa on myös oma homo economicuksensa, mutta se ei ole suinkaan osapuoli vaihdannassa, vaan yrittäjä, oman itsensä yrittäjä, joka on oma pääomansa, oma tuottajana ja tulojensa lähde.

Gary Beckerin teoria kuluttamisesta: hänelle kuluttaja ei ole joku joka vaihdannan prosessissa vaihtaa rahaa tuotteisiin. Kuluttaja on Beckerille tuottaja, oman nautintonsa tuottaja.

Inhimillinen pääoma koostuu sisäisitä ja ulkoisista elementeistä.

Sisäisiä elementtejä perityt biologiset ominaisuudet. Lapsen hyvää geeniperimä voidaan ajatella investointina, jonka vanhemmat ovat tehneet: he ovat joutuneet investoimaan itseensä ja esim. sosiaaliseen statukseensa löytääkseen mahdollisimman hyvän perimän omaavan kumppanin, jonka kanssa ovat lisääntyneet.

Uusliberaalit tietenkin kiinnittävät enemmän huomiota hankittuun inhimilliseen pääomaan kuin geneettiseen pääomaan. Miten inhimillistä pääomaa voidaan muodostaa?

Esimerkiksi tekemällä investointeja omaan koulutukseen. Myös vanhempien lapsilleen antaman huomion ja opetuksen määrä sekä stimuluksen laatu vaikuttavat inhimillisen pääoman muodostumiseen. Tietenkin myös terveyteen tehdyt investoinnit ja valinnat vaikuttavat human capitalin muodostumiseen. Myös muutto ja yksilön alttius ja kyvykkyys liikkua paikasta toiseen voidaan nähdä investointeina omaan pääomaansa, joka tuottaa oman statuksen, ansioiden yms. parantumisena.

Schumpeter ajatteli, että voittoasteen laskutendenssin korjaavat kapitalismissa innovaatiot. Uusliberaalit ovat kiinnostuneita innovaatioista ja näkevät niiden juontuvan sijoituksista inhimilliseen pääomaan – pakko myöntää että kohtuullisen järkeenkäypää ajattelua. à toisaalta tällä ajattelulla on voitu selittää kolmannen maailman taloudellista ahdinkoa sanomalla, että näissä maissa ei olla yksinkertaisesti investoitu tarpeeksi inhimilliseen pääomaan

 

10. luento  

Foucault haluaa puhua siitä, miten amerikkalainen uusliberalismi analysoi ei-taloudellisina pidettyjä ilmiöitä talouden käsittein.

Ordoliberaalit halusivat rakentaa yhteiskunnan, jonka perusyksiköt ovat yrityksiä ja ihmisten on muututtava tietyssä mielessä yrityksiksi. Markkinakilpailun mekanismin vastapainoksi he halusivat kuitenkin rakentaa poliittisen ja moraalisen kehyksen, joka estää yhteiskunnan fragmentoitumisen ja mahdollistaa ihmisten juurtumisen (Rustowin Vitalpolitik)

Amerikkalainen uusliberalismi menee saksalaista pidemmälle yleistäessään markkinalogiikan koko yhteiskuntaa määrittäväksi periaatteeksi.

Lainaus omasta blogistani: ”Uusliberaali ajattelu pyrkii ekonomisoimaan koko sosiaalisen kentän – siis tekemään markkinarationaalisuudesta kaikkia yhteiskunnallisia suhteita ja kaikkia elämänaloja organisoivan prinsiipin.”

Markkinat toimivat siis yleistettynä mallina, jolla yhteiskunnallisia suhteita ja ilmiöitä selitetään.

”First, the generalization of the economic form of the market beyond monetary exchanges functions  in American neo-liberalism as a principle of intelligibility and a principle of decipherment of social relationships and individual behavior. This means that analysis in terms of the market economy or, in other words, of supply and demand, can function as a schema which is applicable to non-economic domains.” 243

à uusliberalismi siis tekee ei-taloudellisten asioiden taloudellista analyysia, näkee niissä kätkettyä taloudellisuutta tai taloutta

Esim. lapsen ja äidin suhdetta voidaan analysoida investointeina, pääomakuluina ja voittona – niin taloudellisena kuin psykologisenakin.

Miksi vauraat perheet hankkivat vähemmän lapsia kuin köyhät perheet, vaikka heillä olisi taloudellisia resursseja huolehtia useammista lapsista? Uusliberaalit analysoivat asiaa siten, että vaurailla perheillä on enemmän inhimillistä pääomaa – onhan tästä osoituksena heidän vaurautensa! – kuin köyhemmillä, ja siirtääkseen tämän pääoman jälkeläisilleen heidän pitää investoida paljon aikaansa ja voimavarojaan yhtä lasta kohden – tämän takia he hankkivat vähemmän lapsia

Uusliberaaleja analyyseja käytetään USA:ssa myös arvioimaan hallituksen toimien onnistumista, tehokkuutta ja oikeellisuutta.

”It involves scrutinizing every action of the public authorities in terms of the game of supply and demand, in terms of efficiency with regard to the particular elements of this game, and in terms of the cost of intervention by the public authorities in the field of the market.”

à kyseessä on siis markkinakritiikki viranomaisia kohtaan

Jenkeissä tällainen kritiikki on institutioitunut, kun American Enterprise Institute tekee kustannushyötyanalyysia kaikista viranomaisten toimista

Jo sellaisia klassisen poliittisen taloustieteen ajattelijoita kuin Bentham ja Beccaria mietitytti, paljonko rikollisuus ja sen torjunta maksaa.

1700-luvun lopun ajattelijat näkivät halvimpana ja parhaana ratkaisuna rikollisuuden hoitamiseen hyvän oikeusjärjestelmän, jossa kaikki rikokset ja niiden rankaisut oli tarkasti määritelty. Kuitenkin alettiin ajatella, että rankaisu on kohdistettava rikolliseen, ei rikokseen, mikä johti oikeudenkäyttöön, jossa sosiologisilla ja psykologisilla seikoilla oli merkitystä sille, miten rikollinen nähtiin ja miten häntä rankaistiin. --> 1800-l aikana homo penalis kokee muodonmuutosta kohti homo criminalista

Gary Becker määritteli rikoksen seuraavasti: rikollinen teko on mikä tahansa teko, jonka tekemällä yksilö ottaa riskin tulla rangaistuksi. Hän siis katsoo rikosta yksilön näkökulmasta; mitä se tarkoittaa yksilön kannalta. Näin hän Foucault’n mielestä ottaa homo economicuksen näkökannan: rikosta ei ajatella moraalisena rikkomuksena vaan se näyttäytyy riskinä yksilölle, joka päätyy tekemään rikoksen.

”The criminal, any person, is treated only as anyone whomsoever who invests in an action, expects a profit from it, and who accepts the risk of a loss.” 253

Uusliberaalit eivät pyri Benthamin tapaan poistamaan koko rikollisuutta, vaan sitä on heidän mukaansa siedettävä tiettyyn pisteeseen asti, koska liiallisella puuttumisella olisi liian korkea hinta. On vain määriteltävä se piste, kuinka paljon tiettyä rikollisuutta siedetään ja pyrittävä puuttumaan ”rikollisuuden kysyntään” harkituilla interventioilla.

Amerikkalaisten uusliberaalien suhtautuminen rikollisuuteen: ”…society does not have a limitless need for compliance. Society does not need to conform to an exhaustive disciplinary system. A society finds that it has a certain level of illegality and it would find it and it would find it very difficult to have this rate indefinitely reduced.” 256

à rikollisuutta on siis siedettävä tiettyyn rajaan asti, sillä kaiken rikollisuuden tukahduttaminen olisi erittäin kallista. Kysymys kuuluukin, millaista rikollisuutta voidaan hyväksyä ja miten paljon?

Mielenkiintoista markkina-ajatteluun perustuvaa näkemystä hyvästä huumepolitiikasta: huumeiden pitäisi olla mahdollisimman kalliita satunnaisille käyttäjille, sillä jos hinta on korkea heidän kynnyksensä ostaa huumeita nousee korkeaksi, sillä he eivät ole addikteja jotka välttämättä tarvitsevat huumeita. Pahasti riippuvaiseksi tulleille huumeiden pitäisi puolestaan olla mahdollisimman halpoja, jotta heillä olisi varaa ostaa niitä ilman tarvetta tehdä rikoksia. NEROKASTA!

Uusliberaalit analyysit johtavat antropologisen rikollishahmon kieltämiseen: rikollisuutta lähestytään yksilön hyötyjen ja haittojen kalkyylin tasolta, ei lässyttelemällä moralistisesti synnynnäisistä rikollisista. à vaikka jokin yksilö olisi miten patologinen, hän on kuitenkin ”responsiivinen” haitoille ja hyödyille – ihmisen toimintaa ohjaa kalkyyli, halu saada hyötyä ja halu välttää haittoja

 

11. luento  

Beckerin mukaan kuka tahansa, joka reagoi ympäristöönsä rationaalisesti, on homo economicus.

1700-luvun homo economicus oli sellainen toimija, jonka piti saada toimia vapaasti, ja toimiessaan vapaasti omia intressejään edistäen, hän spontaanisti edisti muidenkin intressejä. Klassista homo economicusta määrittää siis vapaus.

Beckerin homo economicus on kuitenkin päinvastoin hallittavissa oleva (eminently governable)

”…homo economicus now becomes the correlate of governmentality which will act on the environment and systematically modify its variables.” 271

F kysyy, eikö homo economicus ole kuitenkin jo 1700-l lähtien ollut liberaalin hallinnan taidon korrelaatti ja välttämätön ehto sen toiminnalle? Homo economicus ei siis olekaan koskaan ollut täydellisen vapaa, sillä se on aina toiminut liberaalin hallinnan taidon alaisuudessa.

Englantilainen empirismi ja Locke esittelivät länsimaiselle ajattelulle sellaisen subjektin, jota määrittää yksityiset valinnat.

”What I think is fundamental in English empiricist philosophy – which I am treating completely superficially – is that it reveals something which absolutely did not exist before. This is the idea of a subject of interest, by which I mean a subject as the source of interest, the starting point of an interest, or the mechanism of interest.” 273 à empiristit esittelivät subjektin, jota määrittää se, että sillä on intressejä

Kumoaako yhteiskuntasopimus subjektin intressin kantajana, siis pitääkö yhteiskuntasopimusta kunnioittaa yksinkertaisesti siitä syystä, että se on kerran solmittu ja velvoittaa ihmisiä? Humen mukaan näin ei tietenkään ole, vaan yhteiskuntasopimusta noudatetaan siksi, että se takaa ihmisten intressit ja on niiden kanssa yhteensopiva: ihmiset hyötyvät siitä vakaudesta ja ennakoitavuudesta, jonka yhteiskuntasopimus tuottaa. Ja jos sopimus ei enää ole intressien mukainen, se on syytä irtisanoa.

Liberaalit jaksavat toitottaa, ettei kukaan pysty havaitsemaan talouden kokonaisprosessia ja asiat sujuvat parhaalla mahdollisella tavalla, kun kukin vain ajaa omaa intressiään (näkymätön käsi)

Vähän tylsä luento, ei kovinkaan tärkeää asiaa…

 

12. luento   

Oikeudellinen subjekti voi yrittää rajoittaa suvereenia sanomalla, että nämä ovat oikeuteni, näihin et voi koskea. Homo economicus ei kuitenkaan tyydy vain suvereenin vallan rajoittamiseen, vaan hän riisuu suvereenin vallastaan osoittamalla, että on jotain, mitä suvereeni ei voi mitenkään hallita: talouden kokonaisprosessi. Mikään suvereeni ei voi saada kattavaa lintuperspektiiviä talouden kokonaisuudesta eikä mikään keskussuunnittelija voi saada siitä täydellistä otetta.

Keskiajalta aina 1600-luvulle ajateltiin, että suvereenin yläpuolella oli vain Jumalan kaitselmus, jonka teistä ja oikuista suvereenilla ei voinut olla minkäänlaista käsitystä. Talouden kokonaisuus on analoginen tälle kaitselmukselle – se on käsittämättömänä suvereenin yläpuolella, mahdottomana havaita.

à ”To that extent I think the emergence of the notion of homo economicus represents a sort of political challenge to the traditional , juridical conception, whether absolutist or not, of the sovereign.” 292-293

Suvereenin kyvyttömyyteen puuttua markkinoihin ja talouden kokonaisprosessiin voi suhtautua kahdella tavalla. 1) voi ajatella, että suvereeni ei voi puuttua markkinoihin, se jää hänen valtansa ulkopuolelle eräänlaiseksi vapaasatamaksi, jonka toimintaan hän ei voi puuttua. 2) fysiokraatit ajattelivat, että suvereeni kyllä voi halutessaan puuttua markkinoihinkin, mutta hänen on kuitenkin hyväksyttävä sen omalakisuus, ja hänen on paljon viisaampaa omaksua passiivisen tarkkailijan rooli suhteessa markkinoihin kuin puuttua siihen aktiivisesti.  

Valtiojärjen ongelmaksi muodostui se, että hallinnan taidon piti toimia suvereniteetin kentällä, mutta pian huomattiinkin, että tuo kenttä oli täynnä homo economicuksia, jotka eivät redusoituneet oikeussubjekteiksi, jotka voivat luovuttaa osan oikeuksistaan yhteiskuntasopimuksessa suvereenille. Homo economicusta ei siis voitu hallita suvereenin valtaan perustuvalla valtiojärjellä.

Miten siis kehittää sellainen hallinnan taito ja governmentality, joka takaa sen, että ihmisiä voi yhä hallita suvereenille alisteisina oikeussubjekteina, mutta samaan aikaan myös taloudellisina toimijoina, joihin ei voi kohdistaa mielivaltaisia interventioita ilman että talouden prosessi kärsii?

Nämä ongelmat ratkaisseen hallinnan taidon korrelaatiksi syntyi Foucault’n mukaan kansalaisyhteiskunta.

”An omnipresent government, a goverment which nothing escapes, a government which conforms to the rules of right, and a government which nevertheless respects the specificity of the economy, will be a government that manages civil society, the nation, society, the social.” 296

à Homo economicus ja kansalaisyhteiskunta ovat siten toisistaan erottamattomia elementtejä

Kansalaisyhteiskunta on siis liberaalin hallinnan taidon korrelaatti. Se on sellaisen hallinnan taidon tuotos tai vastine, joka rajoittaa itseään mahdollistaakseen talouden prosessien parhaan mahdollisen toiminnan.

Adam Fergusoninin Essay on the History of Civil Society  tärkeä kansalaisyhteiskuntaa käsittelevä teksti.

Ferguson näkee ensinnäkin, että ihmisen luonto on sosiaalinen ja se saa ihmiset hakeutumaan yhteen, elämään yhdyskunnissa jne. Ihmisen luontoa ei siis tarvitse etsiä alkukantaisia yhteisöjä tarkastelemalla: ihmisen luonto näkyy moderneissa yhteiskunnissa siinä missä metsästäjäkeräilijäyhteisöissäkin: ihmiset ovat sosiaalisia ja elävät yhdessä. Ns. kansalaisyhteiskunta on siis yhtä vanha kuin itse ihminenkin.

Kansalaisyhteiskunnassa eivät ole valloillaan pelkästään laskelmoivat ja egoistiset taloudelliset intressit, vaan myös sosiaaliset intressit, ihmisten halu olla toistensa seurassa ja heidän toisiaan kohtaan kokema empatiansa, vaikka myös talouden mekanismeilla on tilansa kansalaisyhteiskunnassa. Kansalaisyhteiskunta ei samastu koko ihmiskuntaan, vaan se on aina jokin yhteisö, heimo tai kansakunta, jota kohtaan yksilö tuntee kiintymystä ja kuulumisen tunnetta. Taloudellinen side ja yksilöiden taloudelliset intressit uhkaavat koko ajan purkaa sosiaalista sidettä, joka sitoo yksilöt kansalaisyhteiskuntaan – kansalaisyhteiskunnan ja taloudellisten yksityisintressien välillä siis jatkuva ristiriita.

Kansalaisyhteiskunta ei perustu minkäänlaiselle yhteiskuntasopimukselle, jossa alamaiset luovuttaisivat oikeutensa suvereenille, vaan kansalaisyhteiskunnassa poliittinen valta ja sen harjoittaminen syntyvät spontaanisti. Ihmisillä on erilaisia kykyjä ja taipumuksia, ja näiden kykyjen ja taipumusten pohjalta syntyy spontaani työnjako, jossa osa päättää, osa ajattelee ja osa toteuttaa jne. Ihmisluontoon myös kuuluu, että me seuraamme johtajaa, oli järjestely tämän valitsemiseksi millainen tahansa. Jonkinlaista vallankäyttöä on siis aina ennen kuin tämä valta institutionalisoidaan ja juridisoidaan; valta syntyy spontaanisti ja on aina jo olemassa.

Fergusonille kansalaisyhteiskunta on myös historian moottori.

Mikä tässä ja muissa analyyseissa kansalaisyhteiskunnasta, tai laajemmin ajateltuna koko kansalaisyhteiskunnan käsitteen synnyssä 1770-l lopussa ja 1800-l alussa on tärkeää?

F mielestä  silloin saavuttiin tärkeään risteyskohtaan, sillä

1) ”we see a domain opening up of collective and political units constituted by social relations and bonds between individuals which go beyond the purely economic bond, yet without being purely juridical.” 308

à kansalaisyhteiskuntaa luonnehtivat siteet, jotka eivät ole puhtaasti taloudellisia tai juridisia, ja jotka eivät ole luonteeltaan sopimuksia, joissa oikeuksista luovuttaisiin

2) ”civil society is the articulation of history on the social bond. History is not the extension, like a pure and simple logical development, of a juridical structure given at the start… There is a never-ending generation of history without degeneration, a generation which is not a juridical-logical sequence but the endless formation of new social fabric, new social relations, new economic structures, and consequently new types of government.” 308

à koko ajan syntyy uusia sosiaalisen kudoksen muotoja, uusia taloudellisia rakenteita jne., mutta ne eivät ole johdettuja jostakin alkuperäisestä muodosta, vaan aidosti uusia à historiallisuus

3) ”civil society makes it possible to designate and show an internal and complex relationship between the social bond and relationships of authority in the form of government.” 308

Nämä kolme tekijää – ei-juridisten sosiaalisten siteiden ilmaantuminen, historian artikuloituminen sosiaalisen siteen pohjalta niin, ettei siinä ole kyse degeneraatiosta ja hallituksen ymmärtäminen orgaanisesti sosiaalisesta siteestä nousevana – luonnehtivat kansalaisyhteiskuntaa niin Hobbesille, Rousseaulle kuin Montesquillekin.

1600- ja 1700-luvuilla etsittiin yhteiskunnan perustamisen juridista perustetta tai pohjaa, jotta vallankäyttöä voitaisiin rajoittaa etukäteen. Kansalaisyhteiskunta-analyyseissa ollaan kuitenkin jo toimivassa yhteiskunnassa, ei sen perustamisaktissa, vaan yhteiskunnassa, jossa jo käytetään valtaa ja ihmisiä alistetaan. Nyt ongelmaksi muodostuu valtion ja kansalaisyhteiskunnan suhde.

Saksassa kansalaisyhteiskuntaa arvioitiin suhteessa siihen, miten se pystyi tukemaan valtiota.

Englannissa analyysit kansalaisyhteiskunnasta liittyivät enemmän sen suhteeseen hallitukseen kuin valtioon (englantilaisillahan ei F mukaan ole teoriaa valtiosta). Englantilaiset miettivät, onko erilliselle hallitukselle tarvetta, kun kansalaisyhteiskunta toimii omalakisesti ja sillä on oma governmentalitynsa.

Juuri tämän kysymyksen Paine esitti 1700-l lopussa ja se kummitteli englantilaista politiikkaa aina 1900-luvulle asti. à voiko yhteiskunta olla olemassa ilman hallitusta?

Ranskassa kysymys koski kolmatta säätyä poliittisena, historiallisena ja teoreettisena ongelmana.

Olipa kyse saksalaisista filosofeista, englantilaisista poliittisista analyytikoista tai ranskalaisista historioitsijoista, heille kaikille kansalaisyhteiskunta oli keskeinen poliittinen ja poliittisen teorian kysymys.

Keskiajalta aina uuden ajan alkuun asti hallinnan kysymys koski hallitsijaa: hänen tuli hallita viisaasti, pyhien kirjoitusten ja ihmisen viisauden mukaan. Tämän jälkeen hallinta rationalisoitui: syntyi valtiojärki, joka oli sellaisen hallitsijan järkeä, joka saattoi sanoa: ”minä olen valtio”. 312

Lopulta liberaali hallinta syntyy, kun hallituksen rationaliteetti muotoillaan niiden pohjalta, joita hallitaan taloudellisina subjekteina ja yleisemmin sellaisina subjekteina, joilla on intressejä.

”It is a matter of modeling goverment on the rationality of individuals insofar as they employ a certain number of means, and employ them as they wish, in order to satisfy these interests in the general sense of the term: the rationality of the governed serve as the regulating principle for the rationality of government.” 312

à tämä siis F mukaan luonnehtii liberaalia rationaliteettia: kuinka muotoilla ja rationalisoida hallinnan taito siten, että se perustuu hallittujen itsensä rationaaliseen käytökseen.