Michel
Foucault
The Birth of
Biopolitics
2. luento
1700-luvun
puolivälillä kehittyvä uusi hallinnan taito joka perustuu vähimpään
mahdolliseen puuttumiseen, ei ole Foucault’n mukaan raison d’Etatin vastakohta
tai mitenkään sille vastakkaista, vaan pikemminkin uudempi versio siitä.
1700-l nousi
esiin vaatimus niukasta tai säästäväisestä hallinnosta. Ennen tämän
problematiikan nousua poliittisen ajattelun keskiöön poliittisia analyyseja ja
keskusteluja oli uudella ajalla hallinnut perustuslain ja valtion kokoonpanon (constitution)
kysymys, mutta viimeistään 1700-luvun lopulta lähtien keskeisimmäksi
poliittiseksi kysymykseksi nousi hallinnon niukkuus ja säästäväisyys (frugality)
s.29
F
valtiojärjen ja poliittisen taloustieteen välisestä linkistä: markkinoista
tulee totuuden muodostumisen ja näyttäytymisen paikka. Ennen valtion valppaus
ja interventiot olivat keskeisen tärkeitä valtiojärjelle, nyt – suunnilleen
1700-l alkaen – hallinnon on muututtava minimaaliseksi, jotta markkinat, joilla
totuus muodostuu, voisi toimia kitkatta.
Keskiajalta
1600-luvulle markkinat olivat säänneltyjä ja pidettiin tärkeänä, että markkinoilla
oikeus tapahtuisi: tuotteet piti myydä ”oikeasta hinnastaan” ja kaikenlaiset
petokset haluttiin kitkeä pois; markkinat olivat oikeudenkäytön paikka.
1700-l puolivälistä lähtien markkinat eivät enää
näyttäydy oikeudenkäytön paikkoina: ”On the one hand, the market appeared as
something that obeyed and had to obey ’natural’ that is to say, spontaneous
mechanism.”
Markkinoista
tulee siis totuuden muodostumisen paikka, eikä tätä spontaania mekanismia tule
häiritä, tai sen toiminta vääristyy. Tämä spontaani mekanismi, jos sen annetaan
toimia, tuottaa ”luonnollisen hinnan”.
Markkinoista
tulee myös hallituksen toimien oikeellisuuden verifioinnin paikka: syntyy siis
totuuden sanomisen regiimi, jossa markkinat tuottavat ja näyttävät totuuden. F
siis kiinnostunut markkinoista yhtenä totuuden verifioinnin kenttänä ja
mekanismina, alueena, jolla liberalismin totuus syntyy ja näyttäytyy. (vrt.
esim. F tutkimat tunnustusinstituutiot, joissa totuus seksuaalisuudesta syntyy)
”The fundamental question of liberalism is: What is
the utility value of government and all actions of government in a society
where exchange determines the true value of things?
4. luento
Foucault
pääsee vihdoinkin asiaan, eli käsittelemään saksalaista ja amerikkalaista uusliberalismia
Molemmat
uusliberalismin haarat ovat omanlaisiaan, mutta niillä on toki myös paljon
yhteistä: etenkin yhteinen vihollinen Keynes sekä kaikenlaisen taloudellisen
suunnittelun vastustaminen
Foucault
aloittaa saksalaisesta uusliberalismista. Vuonna 1948 Euroopan jälleenrakennus
ja taloudelliset strategiat perustuivat suunnitelmatalouteen – käynnissä oli
siis keynesiläiseen oppiin perustuva uudelleenrakentaminen.
Kuitenkin
1948 Länsi-Saksan amerikkalaisten ja englantilaisten hallitsemalla sektorilla
tiedeneuvosto vaati hintamekanismin asettamista talouden keskiöön ja talouden
hintasääntelyn purkamista.
Ludvig Erhardt piti pian tämän vaatimuksen jälkeen
puheen, jossa hän sanoi: ”only a state that establishes both the freedom and
responsibility of the citizens can legitimately speak in the name of the people.”
F mukaan
tämä on ymmärrettävä kahdella eri tasolla: 1) triviaalilla tasolla tämä
tarkoittaa, että valtio joka loukkaa kansalaistensa oikeuksia interventioilla
menettää oikeutuksensa, se ei enää edusta legitiimistä kansaa, sen tahtoa ja
etua, ja sen vuoksi myös saksalaiset voitiin nähdä syyttöminä natsien
kauheuksiin: valtio meni liian pitkälle ja tunkeutui liian syvälle ihmisten
elämään, joten saksalaiset itse olivat hallintonsa uhreja.
2) Foucault’n
mukaan Erhardtin puhe voidaan ymmärtää laajemmin: minkä ideoiden ja minkälaisen
institutionaalisen kehyksen varaan uusi Saksa tulisi perustaa, kun natsien
jälkeen ei voinut puhua minkäänlaisesta historiallisesta oikeudesta Saksan
valtioon ja vahvaan poliittiseen suvereniteettiin? Uuden Saksan oli siis
perustuttava sellaiselle institutionaaliselle kehykselle, joka loi vapautta,
takasi vapauden ja takasi sen erityisesti talouden alueella. Taloudellisen
vapauden ja sen takaamisen piti siis F mukaan olla idea, johon uuden Saksan
suvereniteetti perustuisi. Länsi-Saksan suvereniteetti ja legitimiteetti
perustuisivat siis sille, että valtio takaa sääntöperustaisesti taloudellisen
vapauden.
à ”I think this
idea of a legitimizing foundation of the state on the guaranteed exercise of an
economic freedom is important.” 83
Talous ei
ole F mukaan ollut vain yksi aktiviteeteista muiden joukossa Saksassa IIMS
jälkeen: ”The economy produces legitimacy for the state that is its guarantor.”
Länsi-Saksan
(ja nyky-Saksan) hallinnallisuus on liberaalia, mutta sen ongelmat ja
tavoitteet ovat aivan erilaisia kuin 1700-luvun liberaalien.
1700-luvun
liberaalit pohtivat, miten rajoittaa valtiota ja luoda sen sisään taloudellista
vapautta.
”The problem the Germans had to resolve was the exact
opposite: given a state that does not exist, how can we get it to exist on the
basis of this non-state space of economic freedom?” 87
Miten
uusliberaali/ordoliberaali järjestys saatiin myytyä ammattiliitoille ja
sosiaalidemokraateille?
Uusliberalismin
varhaisin kannattajajoukko löytyi kristillisdemokraateista, vaikka he
kannattivat perinteisesti kristillistä sosiaalista taloutta.
Ay-liikkeen
sisältä vahvin varhainen uusliberalismin kannattaja oli kaivostyöläisten liiton
varapresidentti Theodor Blank, joka julisti että liberaali järjestys tarjosi
vaihtoehdon niin kapitalismille kuin suunnitelmataloudellekin. Foucault’n
mukaan uusliberalismi ei missään nimessä ollut vaihtoehto kapitalismille, vaan
yksi versio kapitalismista. F mukaan uusliberalismin esittäminen kolmantena
tienä oli vain keino saada kristilliset ammattiliitot nielaisemaan
uusliberalismin pilleri. 88
1950 SPD
vielä kannatti tuotantovälineiden sosialisointia. 1955 Karl Schiller, tuleva
talousministeri, kirjoitti kirjan ”Sosialismi ja kilpailu”, jossa hahmoteltiin
yhteiskuntajärjestystä, johon sisältyy sekä sosialismi että kilpailu. Kirjassa
hahmoteltiin saksalaisen sosialismin tuleva muoto:”niin paljon kilpailua kuin
mahdollista ja niin paljon suunnittelua kuin on tarpeellista.”
1959 SPD:n
puoluekokouksessa jo luovuttiin tavoitteesta sosialisoida tuotantovälineet, ja
kokouksessa julistettiin myös että tuotantovälineiden yksityisomistus oli
legitiimiä ja sen tuli nauttia valtion suojelusta ja valtion tuli myös
kannustaa yksityisomistukseen, kunhan oikeudenmukaisesta
yhteiskuntajärjestyksestä huolehdittaisiin. Kolmanneksi SPD hyväksyi
markkinatalouden periaatteen, kunhan vain oikea kilpailu vallitsisi
markkinoilla.
Miksi Saksan
demarit luopuivat sosialismin traditiosta? Heidän oli strategisista syistä
pakko päästäkseen mukaan uuden Saksan poliittiseen peliin ja
hallinnallisuuteen, jossa uusliberaali talous määritti valtion olemusta ja
antoi sille olemassaolon oikeuden.
SPD siis
hylkäsi Marxin ja sosialismin, mutta se meni jopa niin pitkälle, että se
hylkäsi myös Keynesin. 1963 Karl Schiller julisti, että kaikki suunnittelu on
pahasta liberaalille taloudelle.
Foucault jatkaa
ihmettelyään siitä, onko todella tarpeellista kehittää teoria valtiosta? Hänen
mukaansa englantilaisilla ei ole ollut koskaan teoriaa valtiosta, mutta he ovat
pärjänneet ihan hyvin ilman valtioteoriaa, sillä he ovat soveltaneet
hallinnoinnin taitoa.
F mukaan
sosialismilta puuttuu juuri governmentality. Sosialismilla on
historiallinen rationaliteetti, hallinnollinen- ja taloudellinen
rationaliteetti, mutta ei teoriaa tai käsitystä siitä, miten ihmisiä hallitaan
sosialismissa. à ”There is no governmental rationality of socialism.” 92
Sosialismi
voi kylläkin elää esim. osana liberaalia govrenmentalitya, sen vastapainona ja
ylilyöntejä lievittävänä elementtinä.
Mistä
saksalaisessa uusliberalismissa pohjimmiltaan kyse?
à ”What is
involved in fact is a new programming of liberal governmentality. It is an
internal reorganization that, once again, does not ask the state what freedom
it will leave to the economy, but asks the economy how its freedom can have a
state-creating function and role, in the sense that it will really make
possible the foundation of the state’s legitimacy?” 94-95
5. luento
Markkinoiden
asettama ongelma 1700-luvulla: kuinka markkinoille voitiin suoda vapautta
valtion sisällä, jossa vapaudet olivat luonteeltaan privilegioita, joita
myönnettiin etenkin sosiaalisen statuksen mukaan? Vastaus oli, että
markkinoille voitiin raivata tilaa ja sisäistä vapautta poliisivaltion sisään
siksi, että markkinat olivat valtion vaurastumisen ja siten mahdin kasvun
väline ja siten osa raison d’Etatia.
Saksan
ongelma 1948 oli puolestaan tällainen: kuinka voidaan antaa legitimiteettiä
valtiolle, jota ei vielä edes ole olemassa?
”How can economic freedom be the state’s foundation
and limitation at the same time, its guarantee and security?” 102
Foucault
poikkeaa tavoistaan ja luo bibliografisia silmäyksiä keskeisimpiin saksalaisen
uusliberalismin isiin.
Ensimmäisenä
tulee Walter Eucken, Husserliin Freiburgissa tutustunut ekonomisti. Hän perusti
Ordo-lehden ja koulukunnan, jota ruvettiin kutsumaan ordoliberaaleiksi.
Toinen
merkittävä freburgilainen oli juristi Franz Böhm, hänkin Husserlin
opetuslapsia.
Röpke ja
Hayek myös tärkeitä vaikuttajia.
Freiburgin
koulukunnan ja Frankfurtin koulukunnan kohtalot ja kehityskulut risteävät
monella tapaa. Molempien koulukuntien edustajat lähtivät maanpakoon natsivallan
alta ja palasivat lopulta Saksaan. Molempien koulukuntien lähtökohtana oli Max
Weberin ajattelu.
Weberin
tutkima ongelma oli kapitalistisen yhteiskunnan irrationaalinen
rationaliteetti. Frankfurtin koulu etsi sellaista sosiaalista rationaliteettia,
joka tekisi tyhjäksi taloudellisen irrationaalisuuden. Freiburgin koulukunta
lähestyi irrationaalisuuden ongelmaa siten, että se halusi muodostaa
taloudellisen rationaliteetin, joka tekee tyhjäksi kapitalismin sosiaalisen
irrationaalisuuden.
1968
Frankfurtin koulukunnan opetuslapset kohtasivat barrikadeilla Freiburgin koulun
inspiroiman hallituksen poliisivoimat…
Natsismi oli
tärkeä kokemus freiburgilaisille, se kummitteli heidän mielissään. Saksan
historiasta löytyi myös paljon muuta liberalismin vastaista painolastia.
1840-luvulla
List sanoi, että Saksassa kansallinen politiikka ja liberaali talous eivät
olleet yhteensopivia. Liberalismi ei siis ollut mikään universaali politiikan
muoto, joka sopisi joka paikkaan, vaan englantilaista politiikkaa, joka sopi
Englannin kaltaiselle merivaltiolle. Saksan piti historiallisista ja
geopoliittisista syistä olla protektionistinen.
Toinen
1800-lukulainen este liberalismille oli Bismarckin valtiososialismi, eli
työväenluokan integroiminen valtioon yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi.
Kolmanneksi
kokemukset keskitetystä sotataloudesta saivat liberalismin näyttämään oudolta
ja epäsaksalaiselta.
Neljäs este
liberalismille oli keynesiläisen interventionismin rantautuminen Saksaan ennen
II MS.
Natsismissa
yhdistyivät taloudellinen protektionismi, suunnitelmatalous, valtion
interventiot…
Saksalaiset
uusliberalistit sanoivat, että jos valitsee yhden neljästä edellä luetellusta
elementistä, se johtaa vääjäämättä siihen, että kaupanpäällisiksi tulee kolme
muutakin. Näiden elementtien – protektionismin, valtiososialismin, sotatalouden
ja interventionismin – välillä vallitsi siis yhteys, ne aiheuttivat
uusliberaalien mukaan kausaalisesti toisensa.
Röpke
kirjoitti jo sodan aikana Englannin Beveridge-suunnitelmasta ja sanoi
briteille, että se mitä he tilaavat hyvinvointivaltiopolitiikallaan johtaa
natsismiin!
à ensimmäinen opetus natsismista freiburgilaisille oli siis
se, että minkälainen epäliberaali talouspolitiikka tahansa johtaa lopulta
natsismiin
Toinen
opetus: vaikka näennäisesti natsismissa valtio kuolettui pois, kun kansasta, Volkista,
ja sen tahdosta ja sen Fuhrerista tuli niin keskeisiä, että formaali
valtio muuttui vain tämän suhteen instrumentiksi, niin kuitenkin natsien
talouspolitiikka vääjäämättä johti valtion kasvamiseen à epäliberaali talouspolitiikka johtaa
valtion vallan kasvuun
Kolmas
opetus: Sombart syytti kapitalismia atomisoituneiden ja yksiuloitteisten
subjektien synnyttämisestä, mutta freiburgilaiset näkivät juuri natsien, jotka
kyllä puheissaan tuomitsivat porvarillisen yhteiskunnan, vain edistäneen
massayhteiskunnan syntyä: massat Nurnbergissa hurmioitumassa spektaakkelista,
standardoitu massakulutus kaikille, Volkswagen…
à freiburgilaiset näkivät tämän natsien massayhteiskunnan
syntyneen juuri siksi, että massayhteiskunta on tulosta yhteiskuntamallista,
joka ei hyväksy taloudellista liberalismia ja jossa markkinat eivät saa hoitaa
spontaaneita funktioitaan vaan arkipäiväinen elämä päätyy valtion virkamiesten
hallinnoimaksi
Ordoliberaalien
analyysissa siis valtio paljastuu vialliseksi, joten kysymys ei voi enää olla
siitä, että keskusteltaisiin ja määriteltäisiin miten paljon valtion tulisi
säädellä markkinoita. Ordoliberaalit kääntävät asetelman
päälalelleen:
”…instead of accepting a free market defined by the
state and kept as it were under state supervision – which was, in a way, the
initial formula of liberalism: let us establish a space of economic freedom and
let us circumscribe it by a state that will supervise it – the ordoliberals say
we should completely turn the formula around and adopt the free market as
organizing and regulating principle of the state, from the start of its
existence up to the last form of its interventions. In other words: a state
under the supervision of the market rather than a market supervised by the
state.” 116
Uusliberalismissa
ei siis Foucault’n mukaan ole suinkaan kyse mistään klassisen liberalismin
vastahyökkäyksestä pyrkimyksenä ratkaista kapitalismin kriisit.
Uusliberalismissa on kyse siitä, että markkinat muodostavat periaatteen ja
muodon valtiolle ja sen toiminnalle.
Uusliberalismi
suhtautuu moniin asioihin eri lailla kuin klassinen liberalismi.
Ensinnäkin
uusliberaaleille markkinat ovat kilpailun areena, kun klassiselle
liberalismille ne olivat ekvivalentin vaihdon paikka. Kilpailun korostaminen
markkinatalouden ehtona ei kuitenkaan ole ordoliberaalien keksintö, vaan siitä
tuli liberaalin ajattelun perusvirtaa 1800-luvun aikana.
Ordoliberaalit
eivät suinkaan kannata laissez faire meininkiä, toisin kuin 1700-luvun vapaata
vaihtoa ja 1800-luvun vapaata kilpailua vaatineet liberaalit. Ordojen mukaan
kilpailu ei ole mikään luonnon itsensä spontaanisti tuottama tila, vaan
kilpaillut markkinat pitää tuottaa keinotekoisesti.
Täydellisesti
kilpaillut markkinat ovat ideaali, tavoite, jota kohti on koko ajan
kurkotettava poliittisten toimien avulla. Hallinnon on siis toimittava
markkinoita varten.
6.luento
Uusliberalismi
ei ole vanhan liberalismin elvyttämistä, vaan sen keskeisin kysymys koskee
sitä, miten politiikkaa ja valtaa voidaan harjoittaa markkinatalouden periaatteilla.
à politiikan muotoilu markkinatalouden
periaatteiden mukaiseksi
Uusliberalismilla
ei ole mitään tekemistä laissez fairen kanssa, vaan markkinoiden ja kilpailun
luomiseksi uusliberalismin keinovalikoimaan kuuluvat jatkuvat interventiot.
Uusliberalismi
ja kysymys monopolista: monopoli ei uusliberaalien mukaan kilpailun itsensä
logiikasta kumpuava väistämättömyys, vaan arkaainen ilmiö, joka johtuu
hallitsijoiden ja hallitusten myöntämistä privilegioista, esim. Maximilian I:n
Fuggereille myöntämästä monopolista finanssipalveluksia vastaan à ”Monopoly is an archaic phenomenon
and a phenomenom of intervention.” 135
von Misesin
mukaan ei ole sinänsä haitallista, jos jollekin alalla syntyisikin monopoli,
koska monopolin on asetettava hinnat sille tasolla, joka kilpailuilla
markkinoilla vallitsisi, muuten siltä loppuvat asiakkaat à markkinoiden sisäinen logiikka estää
käyttämästä monopolia väärin
Uusliberaalit
kuitenkin suosittavat sellaisen institutionaalisen kehyksen rakentamista, joka
estää monopolien synnyn – Saksan monopolin vastainen lainsäädäntö, jonka
tarkoitus ei ole puuttua talouden prosessiin vaan ennaltaehkäistä monopolien
syntyminen
Talouden
säätelyssä tärkein tavoite on hintavakaus. Välineenä tämän saavuttamiseksi
esimerkiksi ulkomaankauppa, jos se tasapainottaa kallista kotimaista tuotantoa,
myös maltilliset muutokset verotuksessa mahdollisia mutta hintakontrollit,
jonkun tietyn markkinasektorin tietoinen tukeminen tai työpaikkojen
systemaattinen synnyttäminen tai julkiset investoinnit eivät voi kuulua
keinovalikoimaan.
Esim.
työttömyyteen ei saa missään nimessä puuttua, ainoa tärkeä talouspoliittinen
tavoite voi olla hintavakauden ylläpitäminen. Työttömien reservi saattaa jopa
olla välttämätöntä talouden toiminnalle.
Ordoliberaalien
lempisana F mukaan ”framework”. Mitä on ”framework policy”?
Euckenin Grundsätze
vuodelta 1952 selventää tätä: mihin hyvät interventiot kohdistuvat – kehykseen.
”That is to say, first on the population. The
agricultural population is too large, so it will have to be reduced by
interventions enabling population transfers, migration, and so on.” 140
Interventioita
pitää tehdä myös tekniikoiden tasolla: lannoituksessa, viljelijöiden
koulutuksessa yms. mikä auttaa kehittämään tuottavuutta. On myös puututtava
maatalouden juridiseen kehykseen, esim. perintöasioihin ja vuokraviljelijöiden
asemaan yms. On myös puututtava maan jakautumiseen ja sen hedelmällisyyteen
yms.
Mikä ”kehys”
siis on? Edellä luetellut elementit – väestö, lainsäädäntö yms. – eivät ole
suoraan taloudellisia elementtejä eivätkä suoraan vaikuta markkinamekanismiin.
Euckenin mukaan ne kuitenkin ovat ehtoja sille, että maatalous voi toimia
markkinana ja markkinoiden sisällä.
à pitää siis puuttua niihin asioihin, jotka ovat markkinoiden
muodostumisen ja toimimisen ennakkoehtoja, esim. sosiaalisia ehtoja, kuten
koulutus. On siis puututtava siihen kehykseen, joka mahdollistaa markkinat, ei
markkinoihin itseensä 141
Ordoliberaali
sosiaalipolitiikka ei pyri kompensoimaan tai lieventämään taloudellisen
vapauden yhteiskunnalle aiheuttamia vahinkoja
”Privatized
soscial policy” à ei kollektiivista sosiaalivakuutusta, vaan jokainen yksilö
vastuussa omien puskurien keräämisestä, joita voi käyttää esim. työttömänä.
Tällaista sosiaalipolitiikan muotoa ei kuitenkaan sellaisenaan voitu
toimeenpanna Saksassa historiallisista syistä, esim. Bismarckin
sosiaalipolitiikan historian takia
”…government must not intervene on effects of market.
Nor must neoliberalism correct the destructive effects of market on society,
and it is this that differentiates it from, let’s say, welfare or suchlike policies…”
145
Hallinnon
tulee puuttua yhteiskuntaan siten, että kilpailumekanismi voi toimia sääntelevänä
periaatteena à general regulation of society by the market.
Kyseessä on
siis yksinkertaisesti yhteiskunnan hallinnan muoto. Hallinnan kohden on die
soziale Umwelt, sosiaalinen ympäristö.
Uusliberaalien
tavoitteena ei ole luoda sellaista markkinayhteiskuntaa, jossa kuluttaminen
olisi keskiössä; ei siis Sombartin kauhistelemaa massayhteiskuntaa.
Markkinamekanismi tarkoittaa uusliberaaleille kilpailumekanismia, ja se
subjekti joka uusliberalismissa syntyy ei ole kuluttaja vaan yrittäjä,
kilpailija.
Röpke
hahmottelee 1950 julkaistussa kirjassaan yhteiskuntamallin, jossa urban
sprawlit korvataan pienillä kaupungeilla, vuokrakasarmit yksityisomisteisilla
asunnoilla, jossa pienyritteliäisyys on kunniassa ja yhteiskunta organisoituu
”luonnollisten yhteisöjen”, perheiden ja naapurustojen varaan… à pointtina
”shifting the center of gravity of governmental action downwards.”
F mukaan
tässä kyse myös yritysmuodon levittämisestä yhteiskuntaan – kaikkia edellä
mainittuja yhteisöjä ja omaisuuden muotoja hallitaan kuin yrityksiä, ne ovat
kuin yrityksiä
à kyseessä on siis sellaisen sosiaalikudoksen rakentaminen,
jonka perusyksiköt ovat eräänlaisia yrityksiä
Ordoliberalismi
ei siis pyri tuottamaan massayhteiskuntaa, vaan sen ytimessä on erottautuminen
markkinoiden ja kilpailun kautta.
7. luento
F jatkaa viime luentonsa kertausta: ”The Gesellschaftpolitik
must not nullify the anti-social effects competition; it must nullify the
possible anti-competitive mechanisms of society, or at any rate
anti-competitive that could arise within society.” 160
Walter
Lippman kollokviumi vuonna 193 oli merkittävä keskustelutilaisuus
uusliberalismin kehityksen kannalta. Läsnä olivat mm. saksalaisen
ordoliberalismin vaikuttajat Röpke, Rustow jne, sekä Hayekin ja von Misesin
kaltaisia ihmisiä, jotka toimivat myöhemmin välittäjinä saksalaisen
ordoliberalismin ja amerikkalaisen uusliberalismin ja anarkoliberalistisen
Chicagon koulun kanssa.
Kollokviumin
järjestänyt ranskalainen Louis Rougier painotti kollokviumissa, että liberalismi
tarvitsee oikeudellisen kehyksen, joka ei ole luonnon asettama. Oikeudellista
kehystä tulee hänen mukaansa päivittää jatkuvasti yhteiskunnan kehittyessä, ja
valtion on taattava markkinoiden olemassaolo, vapaus ja rehellisyys. à valtiolla on rooli uusliberalismissa
Rougierin
mielestä – ja tähän saksalaiset ordoliberaalit yhtyvät – oikeudellinen kehys ei
ole ylärakenne, joka instrumentaalisesti heijastaa talouden perustaa à the juridical gives form to the
economic, and the economic would not be what it is without the juridical.” 163
On siis
puhuttava taloudellis-oikeudellisesta järjestyksestä, ei pelkästä autonomisesta
taloudesta
“…they do not consider the economic to be a set of
processes to which a legal system is added which is more or less adapted or
more or less obsolete in relation to these processes.” à uusliberaalit eivät siis ajattele, että ensin olisi olemassa talous jonka
päälle rakennettaisiin oikeudellinen systeemi – uusliberaalit siis
tarkastelevat taloutta tuotantosuhteiden (jotka vaativat aina juridisia
määrittelyitä ja sääntelyä) tasolta, ei tuotantovoimien
”The economic can only ever be considered as a set of
activities, which necessarily means regulated activities.” 163
Kyse ei siis
ole siitä, että joskus olisi ollut olemassa puhdas kapitalismi, joka lopulta
joutui tekemisiin vanhojen feodaalisten sääntöjen kanssa, ja joka siksi kehitti
omat paremmat sääntönsä, koskien esimerkiksi omistusoikeuksia, lainsäädäntöä,
osakeyhtiöitä jne.
Päinvastoin
historiallinen ajattelu myöntää sen, että taloudelliset prosessit ja
institutionaalinen kehikko ovat aina vuorovaikutuksessa, muovaavat toisiaan
loputtomassa vastavuoroisuuden kehässä. Kapitalismi
ei syntynyt alhaalta päin lopulta kohdaten institutionaalisen ylärakenteen.
”We should keep in mind that historically we are
dealing with a singular figure in which economic processes and institutional
framework call on each other, support each other, modify and shape each other
in ceaseless reciprocity.” 164
“The history of capitalism can only be an
economic-institutional history.” 164
Teoreettista
keskustelua on käyty siitä, että jos on vain yksi kapitalistinen logiikka
(R-T-R’), niin silloin on vain yksi kapitalismi ja kapitalismin umpikujat
saattavat siksi johtaa koko kapitalismin kaatumiseen. Toisen näkemyksen mukaan
kapitalismi voi läpikäydä institutionaalisia muutoksia ja siksi selvitä
umpikujistaan uudistumalla.
Ordoliberaalit
ajattelivat, että kapitalismi voi pelastua, jos vain uusi kapitalismin muoto
keksittäisiin. Piti siis kehittää uusi institutionaalinen kehys, joka
mahdollistaisi kapitalismin toimimisen parhaalla mahdollisella tavalla.
Ordoliberalismi
pyrkii luomaan sellaisen kehyksen, joka perustuu minimaaliseen taloudelliseen
interventionismiin mutta maksimaaliseen oikeudelliseen interventionismiin.
Ordoliberalismin keskeisin kysymys: ”By what route
will we be able to introduce the institutional corrections and innovations
which will permit an economically regulated social order to be established on
the market economy?” 167
Vastaus
tähän kysymykseen on ordoliberaalien mukaan se, että talouteen pitää soveltaa
saksalaisen Rechtstaatin periaatteita.
Mitä Rechstaat
tarkoittaa ja milloin ja missä yhteydessä käsite on noussut saksalaiseen
kulttuuriin?
Käsite nousi
esille 1700-luvun lopulla ja sen määriteltiin olevan kahden asian vastainen.
Ensinnäkin
se tarkoitti despotismin vastustamista, jos despotismi ymmärretään siten, että
kaikkien on ehdottomasti toteltava suvereenin tahtoa, jonka toimeenpano jää
viranomaisille.
Rechstaat
on myös
poliisivaltion vastainen, jos poliisivaltio ymmärretään siten, että
viranomaiset voivat lain nimissä tehdä mielivaltaisia päätöksiä (tai jotain
sinne päin....)
1800-luvun
alussa Englannissa Rule of lawin keskeiseksi periaatteeksi nostettiin
se, että kansalainen pystyi haastamaan valtion virkamiehet oikeuteen, jos nämä
menettelevät laittomasti (jos ymmärsin oikein)
Ordoliberaalit
halusivat uudistaa kapitalismia siten, että Rule of lawin periaatteita
haluttiin soveltaa kapitalismiin. Mitä tämä tarkoitti
käytännössä?
”It was directed at all forms of legal intervention in
the economic order that states, and democratic states even more than others,
were practicing at this time…” 171
Formaaleihin
lakeihin perustuvan taloudellisen kehyksen rakentaminen johtaa vääjäämättä
siihen, että taloudellisia asioita käsitellään aiempaa enemmän oikeudessa à juridisoituminen
Foucault
kertaa: Schumpeter ja ordoliberaalit ovat sitä mieltä, että Marx etsii pääoman
irrationaalisuutta väärästä paikasta painottaessaan pääoman logiikan
vääjäämätöntä ristiriitaisuutta. Schumpeter ja ordoliberaalit eivät näe pääoman
logiikassa sisäistä ristiriitaisuutta, joten heidän mielestään kapitalismi on
taloudellisena järjestelmänä elinkykyinen.
Tähän asti
Schumpeter ja ordoliberaalit ovat samaa mieltä, mutta Schumpeterin mielestä
historiallinen, reaalisesti olemassa oleva, kapitalismi on aina johtanut
monopolisiin tendensseihin. Tämä ei johdu kapitalismin taloudellisista
prosesseista, vaan kilpailun aiheuttamista sosiaalisista seurauksista. Schumpeterin
mukaan monopoli on siis kilpailun dynamiikan tuottama sosiaalinen ilmiö, joka
ei kuitenkaan johdu suoraan taloudellisen kilpailun itsensä prosessista (WTF?)
”There is a tendency to centralization; there is
tendency to an incorporation of the economy in increasingly closely connencted
decision-making centers of the administration of the state.” à tämä on Schumpeterin mukaan
kapitalismin vääjäämätön kohtalo, joka ei siis johdu pääoman logiikan
ristiriidoista vaan historiallisesta vääjäämättömyydestä (vähän epäselväksi jää
että miksi tämä on historiallisesti vääjäämätöntä jos pääoman oma logiikka ei
toimi historiallisen prosessin veturina…) 177
à Schumpeterin mukaan kapitalismi tuottaa vääjäämättä
sosialismin, järjestelmän jossa keskusviranomainen pystyy kontrolloimaan
tuotantovälineitä ja tuotantoprosessia
Ordoliberaalit
vastaavat Schumpeterin analyysiin siten, että sosialismi ja sen mukanaan tuoma
vapauden menetys voidaan välttää sosiaalisella interventionismilla, Gesellschaftpolitikilla,
eli sellaisen formaaleihin lakeihin perustuvan kehyksen rakentamisella,
joka estää keskittymistendenssit, jotka ordoliberaalien mukaan kyllä kuuluvat
kapitalistiseen yhteiskuntaan mutta eivät johdu pääoman sisäisestä logiikasta à monopolit ja tie sosialismiin
voidaan välttää luomalla taloudelle formaaleihin sääntöihin perustuva
oikeudellinen kehys
”This is what will enable us to maintain the logic of
capital in its purity and get the strictly competitive market to work without
the risk of it ending up in the phenomena of monopoly, concentration, and
centralization observable in modern society.” 179
8. luento
Foucault määrittelee sen, mitä hän ehdottaa kutsuttavaksi
”governmentalyksi”: ”the way in which one conducts the conduct of men”
Foucault
sanoo puhuneensa niin paljon uusliberalismista juurikin metodologisista syistä:
”governmentality” on näkökulma, jonka kautta voi tutkia paljon muutakin kuin
hullujen, poikkeavien ja lasten käytöksen ohjaamista – näkökulmaa voi soveltaa
myös esim. talouspolitiikan tarkasteluun, tai jopa siihen, miten koko
yhteiskuntaa johdetaan.
Toinen syy,
miksi F on puhunut niin paljon uusliberalismista, johtuu halusta perata
valtiofobiaa. F mukaan on ollut hyvin yleistä ajatella, että valtion olemukseen
on sisäänkirjoitettu tarve laajentua erilaisille uusille alueille ja niellä
siviiliyhteiskunta. On myös yleistä ajatella, että valtio kehittyy erilaisista
muodoistaan vääjäämättä kohti totalitaristista valtiota.
Esim. Röpken
reaktio Beveridge -suunnitelmaan 1943: Röpke sanoi suunnitelman johtavan kaiken
vallan keskittymiseen valtion käsiin ja keskiluokan kuolemaan.
Samana
vuonna Hayek arvosteli myös angloamerikkalaisia suunnitelmia sodanjälkeisen
ajan talousmallista, hän varoitti Englantia ja Saksaa, että nämä
suunnitelmillaan vaarassa toistaa Saksan kohtalon.
Foucault
pitää valtiofobiasta juontuvia ”analyyseja” hyvin heikkotasoisina ja ehdottaa,
että totalitaristisen valtion taustalla olevaa governmentalitya ei tulisi etsiä
valtiosta, vaan katse tulisi kääntää sellaiseen governmentalityyn joka on
tyypillistä puolueelle.
Foucault
alkaa käsitellä saksalaisen uusliberalismin mallin leviämistä Ranskaan.
Foucault
käsittelee melko kattavasti 1970-luvun Ranskassa ajetusta sosiaalipoliittisesta
uudistuksesta, negatiivisesta tuloverosta. Sen tarkoituksena oli pitää kaikki
yhteiskunnan jäsenet tietyn köyhyyden kynnyksen yläpuolella: jos omat tulot
eivät riitä saavuttamaan tätä kynnystä, kansalainen saa avustusta sen verran
että tulot yltävät kynnyksen tasolle. Foucault’n mukaan tällaisen
sosiaalipolitiikan tarkoituksena ei ole puuttua köyhyyden syihin, vaan
ehkäistä köyhyyden seurauksia mahdollistamalla kaikille tietyn
kulutuskyvyn (ehdot sen saamiseksi olivat kuitenkin niin epämiellyttävät että
käytännössä tuen saajien kannatti hakeutua mieluummin mihin tahansa työhön). Ei
siis laajaa vaurauden uusjakoa ja puuttumista talouden peliin, vaan tietyn
minimin takaaminen köyhyyden negatiivisten seurausten välttämiseksi. Näin
voitiin myös varmistaa eräänlaisessa välitilassa elävän väestön olemassaolo,
joka muodosti täystyöllisyystavoitteesta luopuneen yhteiskunnan
työvoimareservin.
9. luento
Foucault’n
luento käsittelee amerikkalaista uusliberalismia.
Mikä on se
konteksti, jossa amerikkalainen uusliberalismi syntyi? Se syntyi tiettyjen
asioiden vastustamisesta, joista keskeisimmät ovat: 1) New Deal ja sen sekä
kaikenlaisen keynesiläisen talouspolitiikan vastustaminen,
2) Beveridge
-suunnitelma ja kaikenlainen interventionismi – (Foucault pitää Beveridge
-suunnitelmaa ja vastaavia amerikkalaisia sodan aikaisia suunnitelmia
eräänlaisina sosiaalisina sopimuksina kansalaistensa kanssa: valtio sanoo
miehille, että okei, pyydämme teitä nyt menemään tapettaviksi sotatantereille,
mutta palkkiona siitä lupaamme että saatte pitää työpaikkanne ikuisesti ja
teidät vakuutetaan sairauden ja työkyvyttömyyden ym. varalta)
3) Kaikki
sosiaalipoliittiset ohjelmat köyhyyden nujertamiseksi ja koulutuksen
parantamiseksi joita toimeenpantiin Trumanin ajoista Johnsonin hallintoon asti
ja jotka johtivat hallinnon kasvuun ja interventionismiin yms.
Amerikkalaisella
ja eurooppalaisella uusliberalismilla on keskinäisiä eroavuuksia. Ensinnäkin,
amerikkalainen liberalismi on alusta alkaen ollut keskeinen osa Yhdysvaltain
valtion ideaa, liberaalit taloudelliset vaatimukset olivat USA:ssa lähtöpiste
itsenäistymiselle, kun Euroopassa liberalismi kehittyi sääntelemään jo olemassa
olevaa raison d’Etatia.
Amerikassa,
aivan kuten vuoden 1948 Saksassa, liberalismia pidettiin valtiota synnyn
kannalta perustavana ja sitä legitimoivana periaatteena.
Liberalismi lävistää koko amerikkalaisen poliittisen
tradition ja elämäntavan: ”Liberalism in America is a whole way of being and
thinking. It is a type of relation between the governors and the governed much
more than a technique of governors with regard to the governed.” 218
Inhimillisen
pääoman käsite keskeinen amerikkalaiselle uusliberalismille. Foucaultia se
kiinnostaa siksi, että se vie taloudellisen ajattelun ja tulkinnan sellaisille
alueille, joita ei ole ennen pidetty talouden piiriin kuuluvina.
Amerikkalaiset
uusliberaalit vastaavat inhimillisen pääoman teorian arvostelijoille, että on
kummallista miten klassinen poliittinen taloustiede on aina julistanut että
tuotteiden tuottamiseksi tarvitaan kolmea tekijää: maata, pääomaa ja työvoimaa,
mutta se ei ole kiinnostunut tutkimaan, mitä tai millaista työvoima itse
asiassa on.
Työvoima
näyttäytyy klassiselle poliittiselle taloustieteelle ja Keynesille
passiivisena, kvantitatiivisena määreenä, ei laadullisena.
Uusliberaalit
siis syyttävät klassista poliittista taloustiedettä siitä, että se ei osaa
analysoida työvoimaa erityisyydessään, laadullisissa variaatioissaan, vaan
kohtelee sitä vain abstraktina kvantitatiivisena työvoimana. Marx arvosteli
hieman samansuuntaisesti poliittista taloustiedettä siitä, että se on tehnyt
elävästä työstä abstraktia työvoima-hyödykettä, jota myydään ja ostetaan
markkinoilla.
Taloustiede
on ottanut tutkimuskohteekseen Adam Smithin päivistä lähtein tuotannon ja
vaihdon mekanismit sekä kulutuksen, mutta amerikkalaiset uusliberaalit haluavat
kohdistaa taloustieteellisen analyysin kaikkeen sellaiseen, missä on kyse
niukkojen resurssien allokoinnista.
On siis
olemassa niukkoja resursseja ja paljon erilaisia mahdollisuuksia mihin näitä
niukkoja resursseja voi allokoida, ja taloustieteen pitäisi uusliberaalien
mielestä tutkia sitä tapaa miten yksilöt kohdentavat resurssinsa.
Amerikkalainen
uusliberalismi siis tutkii ihmisten käyttäytymistä ja sen sisäistä
rationaalisuutta.
”Economics is not therefore the analysis of of
processes; it is the analysis of an activity.” 223
Uusliberaaleille
taloustiede ei siis ole historiallisen prosessin logiikan tutkimusta, vaan
yksilön sisäisen rationaalisuuden analyysia ja yksilön toiminnan strategista
uudelleenohjelmointia.
Uusliberalismi
tuo työvoiman taloudellisen analyysin piiriin tutkimalla sitä subjektina: mitä
ihminen tekee kun hän työskentelee ja miten hän työskentelee.
Beckerin ja
kumppaneiden mielestä palkka on pohjimmiltaan tuloa pääomalle – inhimilliselle
pääomalle .
Inhimillisen
pääoman käsitteellä on muutamia tärkeitä seurauksia.
1)
Työntekijän kyvykkyys on kuin ”kone”, jota ei voi erottaa hänestä. Hänen kyvykkyytensä
ja taitonsa työskennellä on kone, joka tuottaa tulovirtoja. Kyse ei tämän
analyysin mukaan ole siitä, että ihmisestä irrotettavaa ”työvoimaa” myytäisiin
työmarkkinoilla palkkaa vastaan, vaan ihminen kykyineen on kone, jolla on oma
elinkaarensa.
Foucault’n
mukaan klassinen homo economicus harjoittaa vaihdantaa. Tällaista
subjektia koskeva analyysi tarkastelee tarpeita ja hyötyä, joita vaihdantaan
liittyy ja joita sillä halutaan saavuttaa.
--> ”The charasteristic feature of the classical
conception of homo economicus is the partner of exchange and the theory
of utility based on a problematic of needs.” 225
Amerikkalaisessa
uusliberaalissa teoriassa on myös oma homo economicuksensa, mutta se ei
ole suinkaan osapuoli vaihdannassa, vaan yrittäjä, oman itsensä yrittäjä, joka
on oma pääomansa, oma tuottajana ja tulojensa lähde.
Gary
Beckerin teoria kuluttamisesta: hänelle kuluttaja ei ole joku joka vaihdannan
prosessissa vaihtaa rahaa tuotteisiin. Kuluttaja on Beckerille tuottaja, oman
nautintonsa tuottaja.
Inhimillinen
pääoma koostuu sisäisitä ja ulkoisista elementeistä.
Sisäisiä
elementtejä perityt biologiset ominaisuudet. Lapsen hyvää geeniperimä voidaan
ajatella investointina, jonka vanhemmat ovat tehneet: he ovat joutuneet investoimaan
itseensä ja esim. sosiaaliseen statukseensa löytääkseen mahdollisimman hyvän
perimän omaavan kumppanin, jonka kanssa ovat lisääntyneet.
Uusliberaalit
tietenkin kiinnittävät enemmän huomiota hankittuun inhimilliseen pääomaan kuin
geneettiseen pääomaan. Miten inhimillistä pääomaa voidaan muodostaa?
Esimerkiksi
tekemällä investointeja omaan koulutukseen. Myös vanhempien lapsilleen antaman
huomion ja opetuksen määrä sekä stimuluksen laatu vaikuttavat inhimillisen
pääoman muodostumiseen. Tietenkin myös terveyteen tehdyt investoinnit ja
valinnat vaikuttavat human capitalin muodostumiseen. Myös muutto ja yksilön
alttius ja kyvykkyys liikkua paikasta toiseen voidaan nähdä investointeina
omaan pääomaansa, joka tuottaa oman statuksen, ansioiden yms. parantumisena.
Schumpeter
ajatteli, että voittoasteen laskutendenssin korjaavat kapitalismissa
innovaatiot. Uusliberaalit ovat kiinnostuneita innovaatioista ja näkevät niiden
juontuvan sijoituksista inhimilliseen pääomaan – pakko myöntää että
kohtuullisen järkeenkäypää ajattelua. à toisaalta tällä ajattelulla on voitu
selittää kolmannen maailman taloudellista ahdinkoa sanomalla, että näissä
maissa ei olla yksinkertaisesti investoitu tarpeeksi inhimilliseen pääomaan
10. luento
Foucault
haluaa puhua siitä, miten amerikkalainen uusliberalismi analysoi
ei-taloudellisina pidettyjä ilmiöitä talouden käsittein.
Ordoliberaalit
halusivat rakentaa yhteiskunnan, jonka perusyksiköt ovat yrityksiä ja ihmisten
on muututtava tietyssä mielessä yrityksiksi. Markkinakilpailun mekanismin
vastapainoksi he halusivat kuitenkin rakentaa poliittisen ja moraalisen
kehyksen, joka estää yhteiskunnan fragmentoitumisen ja mahdollistaa ihmisten
juurtumisen (Rustowin Vitalpolitik)
Amerikkalainen
uusliberalismi menee saksalaista pidemmälle yleistäessään markkinalogiikan koko
yhteiskuntaa määrittäväksi periaatteeksi.
Lainaus
omasta blogistani: ”Uusliberaali ajattelu pyrkii ekonomisoimaan koko
sosiaalisen kentän – siis tekemään markkinarationaalisuudesta kaikkia
yhteiskunnallisia suhteita ja kaikkia elämänaloja organisoivan prinsiipin.”
Markkinat
toimivat siis yleistettynä mallina, jolla yhteiskunnallisia suhteita ja
ilmiöitä selitetään.
”First, the generalization of the economic form of the
market beyond monetary exchanges functions in American neo-liberalism as a principle of
intelligibility and a principle of decipherment of social relationships and
individual behavior. This means that analysis in terms of the market economy
or, in other words, of supply and demand, can function as a schema which is
applicable to non-economic domains.” 243
à uusliberalismi siis tekee ei-taloudellisten
asioiden taloudellista analyysia, näkee niissä kätkettyä taloudellisuutta tai
taloutta
Esim. lapsen
ja äidin suhdetta voidaan analysoida investointeina, pääomakuluina ja voittona
– niin taloudellisena kuin psykologisenakin.
Miksi
vauraat perheet hankkivat vähemmän lapsia kuin köyhät perheet, vaikka heillä
olisi taloudellisia resursseja huolehtia useammista lapsista? Uusliberaalit
analysoivat asiaa siten, että vaurailla perheillä on enemmän inhimillistä
pääomaa – onhan tästä osoituksena heidän vaurautensa! – kuin köyhemmillä, ja
siirtääkseen tämän pääoman jälkeläisilleen heidän pitää investoida paljon
aikaansa ja voimavarojaan yhtä lasta kohden – tämän takia he hankkivat vähemmän
lapsia
Uusliberaaleja
analyyseja käytetään USA:ssa myös arvioimaan hallituksen toimien onnistumista,
tehokkuutta ja oikeellisuutta.
”It involves scrutinizing every action of the public
authorities in terms of the game of supply and demand, in terms of efficiency
with regard to the particular elements of this game, and in terms of the cost
of intervention by the public authorities in the field of the market.”
à kyseessä on siis markkinakritiikki
viranomaisia kohtaan
Jenkeissä
tällainen kritiikki on institutioitunut, kun American Enterprise Institute tekee
kustannushyötyanalyysia kaikista viranomaisten toimista
Jo sellaisia
klassisen poliittisen taloustieteen ajattelijoita kuin Bentham ja Beccaria
mietitytti, paljonko rikollisuus ja sen torjunta maksaa.
1700-luvun
lopun ajattelijat näkivät halvimpana ja parhaana ratkaisuna rikollisuuden
hoitamiseen hyvän oikeusjärjestelmän, jossa kaikki rikokset ja niiden rankaisut
oli tarkasti määritelty. Kuitenkin alettiin ajatella, että rankaisu on
kohdistettava rikolliseen, ei rikokseen, mikä johti oikeudenkäyttöön,
jossa sosiologisilla ja psykologisilla seikoilla oli merkitystä sille, miten
rikollinen nähtiin ja miten häntä rankaistiin. --> 1800-l aikana homo
penalis kokee muodonmuutosta kohti homo criminalista
Gary Becker
määritteli rikoksen seuraavasti: rikollinen teko on mikä tahansa teko, jonka
tekemällä yksilö ottaa riskin tulla rangaistuksi. Hän siis katsoo rikosta
yksilön näkökulmasta; mitä se tarkoittaa yksilön kannalta. Näin hän Foucault’n
mielestä ottaa homo economicuksen näkökannan: rikosta ei ajatella
moraalisena rikkomuksena vaan se näyttäytyy riskinä yksilölle, joka päätyy
tekemään rikoksen.
”The criminal, any person, is treated only as anyone
whomsoever who invests in an action, expects a profit from it, and who accepts
the risk of a loss.” 253
Uusliberaalit
eivät pyri Benthamin tapaan poistamaan koko rikollisuutta, vaan sitä on heidän
mukaansa siedettävä tiettyyn pisteeseen asti, koska liiallisella puuttumisella
olisi liian korkea hinta. On vain määriteltävä se piste, kuinka paljon tiettyä
rikollisuutta siedetään ja pyrittävä puuttumaan ”rikollisuuden kysyntään”
harkituilla interventioilla.
Amerikkalaisten uusliberaalien suhtautuminen
rikollisuuteen: ”…society does not have a limitless need for compliance.
Society does not need to conform to an exhaustive disciplinary system. A
society finds that it has a certain level of illegality and it would find it
and it would find it very difficult to have this rate indefinitely reduced.” 256
à rikollisuutta on siis siedettävä
tiettyyn rajaan asti, sillä kaiken rikollisuuden tukahduttaminen olisi erittäin
kallista. Kysymys kuuluukin, millaista rikollisuutta voidaan hyväksyä ja miten
paljon?
Mielenkiintoista
markkina-ajatteluun perustuvaa näkemystä hyvästä huumepolitiikasta: huumeiden
pitäisi olla mahdollisimman kalliita satunnaisille käyttäjille, sillä jos hinta
on korkea heidän kynnyksensä ostaa huumeita nousee korkeaksi, sillä he eivät
ole addikteja jotka välttämättä tarvitsevat huumeita. Pahasti riippuvaiseksi
tulleille huumeiden pitäisi puolestaan olla mahdollisimman halpoja, jotta
heillä olisi varaa ostaa niitä ilman tarvetta tehdä rikoksia. NEROKASTA!
Uusliberaalit
analyysit johtavat antropologisen rikollishahmon kieltämiseen: rikollisuutta
lähestytään yksilön hyötyjen ja haittojen kalkyylin tasolta, ei lässyttelemällä
moralistisesti synnynnäisistä rikollisista. à vaikka jokin yksilö olisi miten
patologinen, hän on kuitenkin ”responsiivinen” haitoille ja hyödyille – ihmisen
toimintaa ohjaa kalkyyli, halu saada hyötyä ja halu välttää haittoja
11. luento
Beckerin
mukaan kuka tahansa, joka reagoi ympäristöönsä rationaalisesti, on homo
economicus.
1700-luvun homo
economicus oli sellainen toimija, jonka piti saada toimia vapaasti, ja
toimiessaan vapaasti omia intressejään edistäen, hän spontaanisti edisti
muidenkin intressejä. Klassista homo economicusta määrittää siis vapaus.
Beckerin homo
economicus on kuitenkin päinvastoin hallittavissa oleva (eminently
governable)
”…homo economicus now becomes the correlate of
governmentality which will act on the environment and systematically modify its
variables.” 271
F kysyy,
eikö homo economicus ole kuitenkin jo 1700-l lähtien ollut liberaalin hallinnan
taidon korrelaatti ja välttämätön ehto sen toiminnalle? Homo economicus ei siis
olekaan koskaan ollut täydellisen vapaa, sillä se on aina toiminut liberaalin
hallinnan taidon alaisuudessa.
Englantilainen
empirismi ja Locke esittelivät länsimaiselle ajattelulle sellaisen subjektin,
jota määrittää yksityiset valinnat.
”What I think is fundamental in English empiricist
philosophy – which I am treating completely superficially – is that it reveals
something which absolutely did not exist before. This is the idea of a subject
of interest, by which I mean a subject as the source of interest, the starting
point of an interest, or the mechanism of interest.” 273 à
empiristit esittelivät subjektin, jota määrittää se, että sillä on intressejä
Kumoaako
yhteiskuntasopimus subjektin intressin kantajana, siis pitääkö
yhteiskuntasopimusta kunnioittaa yksinkertaisesti siitä syystä, että se on
kerran solmittu ja velvoittaa ihmisiä? Humen mukaan näin ei tietenkään ole,
vaan yhteiskuntasopimusta noudatetaan siksi, että se takaa ihmisten intressit
ja on niiden kanssa yhteensopiva: ihmiset hyötyvät siitä vakaudesta ja
ennakoitavuudesta, jonka yhteiskuntasopimus tuottaa. Ja jos sopimus ei enää ole
intressien mukainen, se on syytä irtisanoa.
Liberaalit
jaksavat toitottaa, ettei kukaan pysty havaitsemaan talouden kokonaisprosessia
ja asiat sujuvat parhaalla mahdollisella tavalla, kun kukin vain ajaa omaa
intressiään (näkymätön käsi)
Vähän tylsä
luento, ei kovinkaan tärkeää asiaa…
12. luento
Oikeudellinen
subjekti voi yrittää rajoittaa suvereenia sanomalla, että nämä ovat oikeuteni,
näihin et voi koskea. Homo economicus ei kuitenkaan tyydy vain suvereenin
vallan rajoittamiseen, vaan hän riisuu suvereenin vallastaan osoittamalla, että
on jotain, mitä suvereeni ei voi mitenkään hallita: talouden kokonaisprosessi.
Mikään suvereeni ei voi saada kattavaa lintuperspektiiviä talouden
kokonaisuudesta eikä mikään keskussuunnittelija voi saada siitä täydellistä
otetta.
Keskiajalta
aina 1600-luvulle ajateltiin, että suvereenin yläpuolella oli vain Jumalan
kaitselmus, jonka teistä ja oikuista suvereenilla ei voinut olla minkäänlaista
käsitystä. Talouden kokonaisuus on analoginen tälle kaitselmukselle – se on
käsittämättömänä suvereenin yläpuolella, mahdottomana havaita.
à ”To that
extent I think the emergence of the notion of homo economicus represents
a sort of political challenge to the traditional , juridical conception,
whether absolutist or not, of the sovereign.” 292-293
Suvereenin
kyvyttömyyteen puuttua markkinoihin ja talouden kokonaisprosessiin voi
suhtautua kahdella tavalla. 1) voi ajatella, että suvereeni ei voi puuttua
markkinoihin, se jää hänen valtansa ulkopuolelle eräänlaiseksi vapaasatamaksi,
jonka toimintaan hän ei voi puuttua. 2) fysiokraatit ajattelivat, että
suvereeni kyllä voi halutessaan puuttua markkinoihinkin, mutta hänen on
kuitenkin hyväksyttävä sen omalakisuus, ja hänen on paljon viisaampaa omaksua
passiivisen tarkkailijan rooli suhteessa markkinoihin kuin puuttua siihen
aktiivisesti.
Valtiojärjen
ongelmaksi muodostui se, että hallinnan taidon piti toimia suvereniteetin
kentällä, mutta pian huomattiinkin, että tuo kenttä oli täynnä homo
economicuksia, jotka eivät redusoituneet oikeussubjekteiksi, jotka voivat
luovuttaa osan oikeuksistaan yhteiskuntasopimuksessa suvereenille. Homo
economicusta ei siis voitu hallita suvereenin valtaan perustuvalla
valtiojärjellä.
Miten siis
kehittää sellainen hallinnan taito ja governmentality, joka takaa sen,
että ihmisiä voi yhä hallita suvereenille alisteisina oikeussubjekteina, mutta
samaan aikaan myös taloudellisina toimijoina, joihin ei voi kohdistaa
mielivaltaisia interventioita ilman että talouden prosessi kärsii?
Nämä
ongelmat ratkaisseen hallinnan taidon korrelaatiksi syntyi Foucault’n mukaan
kansalaisyhteiskunta.
”An omnipresent government, a goverment which nothing
escapes, a government which conforms to the rules of right, and a government
which nevertheless respects the specificity of the economy, will be a
government that manages civil society, the nation, society, the social.” 296
à Homo economicus ja
kansalaisyhteiskunta ovat siten toisistaan erottamattomia elementtejä
Kansalaisyhteiskunta
on siis liberaalin hallinnan taidon korrelaatti. Se on sellaisen hallinnan
taidon tuotos tai vastine, joka rajoittaa itseään mahdollistaakseen talouden
prosessien parhaan mahdollisen toiminnan.
Adam Fergusoninin
Essay on the History of Civil Society tärkeä kansalaisyhteiskuntaa käsittelevä
teksti.
Ferguson
näkee ensinnäkin, että ihmisen luonto on sosiaalinen ja se saa ihmiset
hakeutumaan yhteen, elämään yhdyskunnissa jne. Ihmisen luontoa ei siis tarvitse
etsiä alkukantaisia yhteisöjä tarkastelemalla: ihmisen luonto näkyy moderneissa
yhteiskunnissa siinä missä metsästäjäkeräilijäyhteisöissäkin: ihmiset ovat
sosiaalisia ja elävät yhdessä. Ns. kansalaisyhteiskunta on siis yhtä vanha kuin
itse ihminenkin.
Kansalaisyhteiskunnassa
eivät ole valloillaan pelkästään laskelmoivat ja egoistiset taloudelliset
intressit, vaan myös sosiaaliset intressit, ihmisten halu olla toistensa
seurassa ja heidän toisiaan kohtaan kokema empatiansa, vaikka myös talouden
mekanismeilla on tilansa kansalaisyhteiskunnassa. Kansalaisyhteiskunta ei
samastu koko ihmiskuntaan, vaan se on aina jokin yhteisö, heimo tai kansakunta,
jota kohtaan yksilö tuntee kiintymystä ja kuulumisen tunnetta. Taloudellinen
side ja yksilöiden taloudelliset intressit uhkaavat koko ajan purkaa
sosiaalista sidettä, joka sitoo yksilöt kansalaisyhteiskuntaan –
kansalaisyhteiskunnan ja taloudellisten yksityisintressien välillä siis jatkuva
ristiriita.
Kansalaisyhteiskunta
ei perustu minkäänlaiselle yhteiskuntasopimukselle, jossa alamaiset
luovuttaisivat oikeutensa suvereenille, vaan kansalaisyhteiskunnassa
poliittinen valta ja sen harjoittaminen syntyvät spontaanisti. Ihmisillä on
erilaisia kykyjä ja taipumuksia, ja näiden kykyjen ja taipumusten pohjalta
syntyy spontaani työnjako, jossa osa päättää, osa ajattelee ja osa toteuttaa
jne. Ihmisluontoon myös kuuluu, että me seuraamme johtajaa, oli järjestely tämän
valitsemiseksi millainen tahansa. Jonkinlaista vallankäyttöä on siis aina ennen
kuin tämä valta institutionalisoidaan ja juridisoidaan; valta syntyy
spontaanisti ja on aina jo olemassa.
Fergusonille
kansalaisyhteiskunta on myös historian moottori.
Mikä tässä
ja muissa analyyseissa kansalaisyhteiskunnasta, tai laajemmin ajateltuna koko
kansalaisyhteiskunnan käsitteen synnyssä 1770-l lopussa ja 1800-l alussa on
tärkeää?
F mielestä silloin saavuttiin tärkeään risteyskohtaan,
sillä
1) ”we see a domain opening up of collective and
political units constituted by social relations and bonds between individuals
which go beyond the purely economic bond, yet without being purely juridical.” 308
à kansalaisyhteiskuntaa luonnehtivat
siteet, jotka eivät ole puhtaasti taloudellisia tai juridisia, ja jotka eivät
ole luonteeltaan sopimuksia, joissa oikeuksista luovuttaisiin
2) ”civil society is the articulation of history on
the social bond. History is not the extension, like a pure and simple logical
development, of a juridical structure given at the start… There is a
never-ending generation of history without degeneration, a generation which is
not a juridical-logical sequence but the endless formation of new social
fabric, new social relations, new economic structures, and consequently new
types of government.” 308
à koko ajan syntyy uusia sosiaalisen kudoksen
muotoja, uusia taloudellisia rakenteita jne., mutta ne eivät ole johdettuja
jostakin alkuperäisestä muodosta, vaan aidosti uusia à historiallisuus
3) ”civil society makes it possible to designate and
show an internal and complex relationship between the social bond and
relationships of authority in the form of government.” 308
Nämä kolme
tekijää – ei-juridisten sosiaalisten siteiden ilmaantuminen, historian
artikuloituminen sosiaalisen siteen pohjalta niin, ettei siinä ole kyse
degeneraatiosta ja hallituksen ymmärtäminen orgaanisesti sosiaalisesta siteestä
nousevana – luonnehtivat kansalaisyhteiskuntaa niin Hobbesille, Rousseaulle kuin
Montesquillekin.
1600- ja
1700-luvuilla etsittiin yhteiskunnan perustamisen juridista perustetta tai
pohjaa, jotta vallankäyttöä voitaisiin rajoittaa etukäteen.
Kansalaisyhteiskunta-analyyseissa ollaan kuitenkin jo toimivassa
yhteiskunnassa, ei sen perustamisaktissa, vaan yhteiskunnassa, jossa jo
käytetään valtaa ja ihmisiä alistetaan. Nyt ongelmaksi muodostuu valtion ja
kansalaisyhteiskunnan suhde.
Saksassa
kansalaisyhteiskuntaa arvioitiin suhteessa siihen, miten se pystyi tukemaan
valtiota.
Englannissa
analyysit kansalaisyhteiskunnasta liittyivät enemmän sen suhteeseen
hallitukseen kuin valtioon (englantilaisillahan ei F mukaan ole teoriaa
valtiosta). Englantilaiset miettivät, onko erilliselle hallitukselle tarvetta,
kun kansalaisyhteiskunta toimii omalakisesti ja sillä on oma governmentalitynsa.
Juuri tämän
kysymyksen Paine esitti 1700-l lopussa ja se kummitteli englantilaista
politiikkaa aina 1900-luvulle asti. à voiko yhteiskunta olla olemassa
ilman hallitusta?
Ranskassa
kysymys koski kolmatta säätyä poliittisena, historiallisena ja teoreettisena
ongelmana.
Olipa kyse
saksalaisista filosofeista, englantilaisista poliittisista analyytikoista tai ranskalaisista
historioitsijoista, heille kaikille kansalaisyhteiskunta oli keskeinen
poliittinen ja poliittisen teorian kysymys.
Keskiajalta
aina uuden ajan alkuun asti hallinnan kysymys koski hallitsijaa: hänen tuli
hallita viisaasti, pyhien kirjoitusten ja ihmisen viisauden mukaan. Tämän
jälkeen hallinta rationalisoitui: syntyi valtiojärki, joka oli sellaisen
hallitsijan järkeä, joka saattoi sanoa: ”minä olen valtio”. 312
Lopulta
liberaali hallinta syntyy, kun hallituksen rationaliteetti muotoillaan niiden
pohjalta, joita hallitaan taloudellisina subjekteina ja yleisemmin sellaisina
subjekteina, joilla on intressejä.
”It is a matter of modeling goverment on the
rationality of individuals insofar as they employ a certain number of means,
and employ them as they wish, in order to satisfy these interests in the
general sense of the term: the rationality of the governed serve as the
regulating principle for the rationality of government.” 312
à tämä siis F mukaan luonnehtii
liberaalia rationaliteettia: kuinka muotoilla ja rationalisoida hallinnan taito
siten, että se perustuu hallittujen itsensä rationaaliseen käytökseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti