Luettua: Michel Foucault - Abnormal

Psykiatria ja normalisoiva valta

Michel Foucault käsitteli lukuvuoden 1974-1975 College de Francen luentokurssillaan psykiatrisen vallan leviämistä sairaalan neljän seinän sisältä koko yhteiskunnan tilaan. 1800-luku oli poliittisen kuohunnan vuosisata, jonka aikana psykiatrinen tieto muuttui yleiseksi yhteiskunnalliseksi tietomuodoksi, joka tarkkaili ja arvotti ihmisiä muuallakin kuin sairaalainstituution sisällä. Psykiatriasta kehittyi eräänlainen yleisen yhteiskuntahygienian muoto, joka sai tehtäväkseen yhteiskunnan suojelemisen vaaralliselta ainekselta. Psykiatrian integroimiselle osaksi juridista järjestelmää oli siis vahva poliittinen tilaus. 1800-luvun alussa psykiatria oli tieteenä vielä lapsenkengissään ja sen kiinnostuksen kohteina olivat esimerkiksi ihmishirviöt ja erityisen väkivaltaiset rikolliset – marginaaliset ilmiöt, joilla ei ollut suurta yhteiskunnallista relevanssia. Vuosisadan loppuun mennessä psykiatriasta oli kuitenkin kehittynyt kaikkialla läsnäolevaa tarkkailevaa ja rankaisevaa vallan teknologiaa, yleistä yhteiskuntahygieniaa, jonka tehtävänä oli tunnistaa ja eristää kelvoton ja vaarallinen aines mielisairaaloihin ja vankiloihin.

Foucault huomauttaa, että psykiatriasta on kehittynyt länsimaisessa oikeudenkäytössä diskurssi, jolla on oikeus tuomita jopa kuolemaan. Psykiatrien lausunnot eivät ota kantaa siihen, onko syytetty syyllistynyt siihen rikokseen mistä häntä syytetään, vaan heidän asiantuntijalausuntonsa koskevat useammin syytetyn elämäntapaa, hänen luonnettaan ja psyykkistä rakennettaan – siis sitä, onko hän mahdollisesti vaarallinen yksilö. Tämän diskurssin ja vallan tekniikan tarkastelun kohteena ei siis ole itse rikollinen teko, vaan poikkeava elämä, joka on tuottanut rikollinen teon. Psykiatrisen diskurssin objektina ei ole syytetty, jota arvioidaan juridisella dikotomialla syyllinen/syytön, vaan psykiatria tarkastelee yksilöitä ja heidän elämäänsä asteikolla normaali-abnormaali.

Foucault määrittelee luentosarjansa perimmäiseksi tarkoitukseksi tutkia normalisaatiota vallan tekniikkana, joten luentokurssi kytkeytyy Foucault'n 1970-luvun laajempaan valtaa käsittelevään tutkimukseen. Selkiyttääkseen psykiatrian suhdetta normalisoivaan valtaan Foucault kertasi luentokurssinsa alussa kuulijoilleen kuuluisan näkemyksensä, jonka mukaan moderni valta ei ole repressiivistä vaan tuottavaa. Foucault'n mukaan länsimaisessa kulttuurissa on ollut vain kaksi tapaa kontrolloida yksilöitä: ulossulkeminen ja sisäänrajaaminen eli inkluusio. Ulossulkeminen on näistä kahdesta kontrollitavasta ja vallan tekniikasta vanhempi ja yksinkertaisempi. Ulossulkemisen malliesimerkkinä Foucault käyttää spitaalisten karkottamista kaupungista. Se on keino, johon monet eurooppalaiset kaupungit turvautuivat keskiajalla tervettä väestöä suojellakseen. Inklusiivinen mallin logiikka on aivan erilainen. Se ei perustu siihen että ei-haluttu aines häädetään pois, vaan siihen että kaikkia tarkkaillaan, jokainen yksilö kirjataan rekistereihin ja jokaisesta tuotetaan tietoa – valta perustuu siis tarkkailuun ja tiedon tuottamiseen. Näin vallasta tulee tuottavaa 1700-luvun aikana; se ei ole enää negatiivista, ulossulkevaa valtaa, vaan sisäänsulkevaa, tuottavaa ja tuontoprosesseihin integroitunutta valtaa. Psykiatriasta on länsimaiden historiassa kehittynyt tietoon perustuvaa valtaa par excellence. Se on tieteellisen diskurssin legitimoimaa tietoa ja käytäntöä, jolla on valta lausua, onko yksilö normaali yhteiskunnan jäsen vai onko hän abnormi, poikkeava yksilö, joka on mahdollisesti vaaraksi yhteiskunnalle.

Modernin vallan tuottava luonne on helppo ymmärtää jos sitä vertaa keskiaikaiseen vallankäyttöön ja oikeuskäytäntöön. Keskiajalta aina uuden ajan alkupuolelle asti rikos oli ensisijaisesti loukkaus suvereenia vastaan. Julman väkivaltaiset rikokset piti rangaista rituaalissa, jossa rikoksen julmuus ylitettiin: suvereeni sai voiton rikoksen tekijästä tekemällä tälle pahempaa väkivaltaa kuin mihin rikollinen itse oli pystynyt. Rankaisun julmuus pyyhki pois rikoksen, se antoi suvereenille voiton rikoksesta ja rikollisesta, joka saatettiin rituaalisen kiduttamisen jälkeen polttaa tuhkaksi ja siten kirjaimellisesti hävittää maan päältä. 1700-luvun aikana vanha vallankäytön mekanismi teki hiljalleen tilaa uusille vallankäytön tekniikoille, jotka perustuivat tarkkailuun ja tiedontuottamiseen. Uudet vallan tekniikat mahdollistivat katkeamattoman vallankäytön, joka ei tapahtunut enää vain satunnaisesti vallan rituaaleissa, vaan josta tuli jatkuvaa. Juridiikassa lain arbitraarisuus teki tilaa kodifioidulle laille, jossa jokaiselle rikokselle oli määrätty sitä vastaava rangaistus. Näin laki ei ollut enää sidoksissa suvereeniin ja hänen persoonaansa, vaan kodifioitu laki kohteli kaikkia rikoksentekijöitä samalla tavalla.

Ihmishirviö

Foucault'n ajattelun ja tuotannon paljon minua paremmin tunteva Eetu Viren kirjoittaa, että ”koko yhteiskunnassa toimiva, vaaroja tunnistamaan pyrkivä psykiatrinen valta ei ole peräisin lääketieteestä eikä oikeudesta vaan valtakäytännöistä, joiden kohteena olivat 'abnormit'.” Abnormit ovat yksinkertaisesti jollain tapaa poikkeavia yksilöitä, vaikka käsite on myöhemmin viitannut erityisesti rikollisiin ja hulluihin. Abnormilla on Foucault'n mukaan kolme keskeistä historiallista hahmoa. Nämä ovat ihmishirviö, uppiniskainen yksilö ja itsensätyydyttäjä, jotka ovat kukin vuorollaan olleet yleisimmät abnormin ilmenemismuodot yhteiskunnassa.

Historiallisesti vanhin Foucault'n tarkastelemista abnormin hahmoista on ihmishirviö, joka nousi esiin 1700-luvun lopun poliittisten kumousten yhteydessä. 1700-luvun poliittiset sopimusteoriat esittävät, että yhteiskunnat ovat syntyneet sopimuksesta liittyä yhteen, jättää väkivaltainen luonnontila taakse ja toimia yhdessä. Rikollinen omalla toiminnallaan, rikkoessaan yhteiskunnan lakeja, alkoi näyttäytyä raakaa luontoa edustavana vaarallisena elementtinä, joka uhkasi järjestäytynyttä yhteiskuntaruumista. Mikä tällainen raakaa luontoa edustava rikollinen oli, ellei hirviö? Uuden ajan alun rikollinen hirviö oli paradoksaalinen hahmo, sillä hän edusti arkaaista uhkaavaa luontoa, joka uhmasi ihmisen korkeampaa luontoa: ihmisen kykyä toimia yhteistyössä ja rakentaa yhteiseen hyvään perustuvia yhteiskuntia. Ihmishirviössä ihmisen alhaisempi ja raaempi luonto siis haastoi ihmisen ylevämmän ja kehittyneemmän, sosiaalisen luonnon.

Teoria poliittisesta hirviöstä nousi esiin 1760-luvulla ja se näytteli suurta roolia Ranskan vallankumouksen poliittisessa mielikuvituksessa. 1700-luvun lopun poliittinen hirviö oli ihminen, joka rikkoi yhteiskuntasopimusta vastaan; hän rikkoi kollektiivista intressiä vastaan nostaen oman intressinsä sen edelle – hän oli siis tässä mielessä luonnoton. Poliittinen monsteri oli despootti, joka nosti itsensä lakien yläpuolelle ja siten rikkoi ihmisen korkeampaa luontoa edustanutta yhteiskuntasopimusta vastaan tai kielsi sen. Poliittisen hirviön arkkityyppi oli tietenkin despoottinen kuningas, Ludvig XVI. Koska kuningas ei myöntänyt yhteiskuntasopimuksen olemassaoloa ja asettui sen yläpuolelle, hän oli koko yhteiskunnan vihollinen.

Myös Marie-Antoinettesta muodostui vallankumouksellisessa kirjallisuudessa arkkihirviö, jonka väitettiin sekaantuneen muun muassa insestiin ja homoseksuaalisuuteen. Saman aikakauden vastavallankumouksellinen kirjallisuus löysi oman hirviönsä vallankumouksellisista, uhkaavista ja impulsiivisista köyhien massoista, jotka rikkoivat yhteiskuntasopimuksen kapinoimalla. Oli siis kahdenlaisia poliittisia hirviöitä: niitä, jotka rikkoivat yhteiskuntasopimuksen sen yläpuolelta (kuninkaalliset) sekä niitä jotka rikkoivat sen alapuolelta (kapinoivat massat) – näiden väliin jäivät tietenkin porvarilliset keskiluokat, jotka kavahtivat ääripäitä joiden väliin he sosiaaliluokkana sijoittuivat.

Kriminaalipsykologia ja vietit

1800-luvun alkupuolella Ranskaa järisytti kolme murhatapausta, joiden tutkiminen ja selvittäminen loivat tilauksen kriminaalipsykologian kehittämiselle.

1) ”Selestatin nainen” tappoi oman lapsensa nälänhädän aikana vuonna 1817 ja söi hänen reitensä. Teon motiiviksi voitiin osoittaa nälkä, ei hulluus ja harhat, joten tekoa ymmärrettiin sen karmeudesta huolimatta, eikä se vielä herättänyt kovin suurta lääketieteellis-juridista mielenkiintoa.

2) Papavoinen tapaus. Papavoine niminen mies tappoi kaksi lasta joita hän ei tuntenut ennalta. Hän ilmoitti motiivikseen sen, että hän luuli lasten olleen kuninkaallista syntyperää – hänen katsottiin kärsivän harhoista ja hulluudesta, joten teko voitiin laittaa hulluuden piikkiin.

3) Kriminaalipsykiatrian synnyn kannalta kaikkein tärkein tapaus oli Henriette Cornierin tapaus. Henriette Cornier oli Pariisissa asunut kotiapulainen, joka katkaisi vuonna 1825 pienen vauvan kaulan. Hän sanoi kuulustelussa, että hän vain sattui saamaan idean tappaa pikkulapsi brutaalisti: tekoa ei selittänyt nälän tapainen alkukantainen tarve tai hulluuden harhat.

Cornierin tapaus oli ongelmallinen uudelle rangaistusjärjestelmälle, joka perustui siihen, että rangaistukset oli kodifioitu ja niiden piti vastata rikosta, siis olla tasapainossa rikoksen laadun ja vakavuuden kanssa. Millainen rangaistus olisi ollut sopiva tai riittävä silmittömän väkivaltaiselle murhalle, jolle ei ollut näennäisesti mitään rationaalista motiivia, mutta jota ei voitu selittää hulluuden harhoillakaan? Uudessa kodifioidussa lakijärjestelmässä teolle ja tekijälle oli pystyttävä osoittamaan motiivi ja rationaalisuus, jotka johtivat tekoon. Rangaistusjärjestelmä jumittui ja muuttui neuvottomaksi kohdatessaan rikoksen, jolle ei löytynyt ymmärrettävää syytä ja motiivia, mutta joka kuitenkin piti rangaista, sillä tekijä oli järjissään eikä voinut siksi vedota lieventäviin asianhaaroihin. Cornierin selittämätön rikos antoi psykiatrialle mahdollisuuden ujuttautua osaksi rangaistusjärjestelmää.

Cornierin tekemä murha kuohutti mieliä ja oikeusjärjestelmällä oli suuri paine saada tapaukselle jonkinlainen selitys. Tässä kohtaa psykiatria astui esiin. Se väitti pystyvänsä osoittamaan piilevän rationaalisuuden teolle, joka oli näennäisesti täysin järjetön. Psykiatria esitti olevansa tiede, joka pystyy erottamaan pienimmätkin piilevän hulluuden merkit, joita maallikot tai muiden tieteiden harjoittajat eivät pystyneet erottamaan. Psykiatria toisin sanoen esitti olevansa välttämätön ja korvaamaton tiede yhteiskunnassa, joka kohtasi kauhistuttavia ja motiivittomilta vaikuttaneita rikoksia. Tämä psykiatrian itsevarmuus oli siunaus oikeuslaitokselle, sillä psykiatrian kyky osoittaa salattu, hullu motiivi näennäisen motiivittomille rikoksille palautti oikeuslaitoksen kyvyn rankaista.

Mitä Cornierin oikeusjutussa tapahtui? Hänen teolleen ei voitu esittää selkeää motiivia, mutta hänen aiemmasta elämästään, hänen irstailustaan, juurtumattomuudestaan, aviottomista lapsistaan ynnä muusta säädyttömyydestään voitiin psykiatrien mielestä jo nähdä tulevan rikoksen siemenet. Hänen elämänsä siis tuomitsi hänet, se ikään kuin kaikessa paheksuttavuudessaan ja epämääräisyydessään ennakoi suurta rikosta ja tarjosi selittävän kehyksen teolle, jolle oli vaikea osoittaa minkäänlaista motiivia. Itse murha selitettiin lopulta yllättäen puhjenneella psyykkisellä oireella, mutta jo hänen aiempi elämänsä antoi psykiatrien mukaan viitteitä siitä, että hänellä oli kyky näin raakaan rikokseen.

Cornierin tapauksen juridis-psykiatrisessa selityksessä nousi ensimmäistä kertaa keskeisesti esiin vietin käsite. Cornieria ei tutkittu harhojen vallassa olevana ihmisenä, vaan hänen toimintansa selittämisen keskiöön nousivat vietit. Vietin käsitteen omaksumisella psykiatriseen diskurssiin tuli olemaan suuri merkitys sille, että psykiatriset tekniikat pystyivät murtautumaan ulos sairaalan seinien sisältä ja muuttumaan yleiseksi yhteiskuntahygieniaksi. Eetu Virenin sanoin vietistä ”tulee pesäke, jonka kautta psykiatriset vallan tekniikat voidaan yleistää koko yhteiskuntaan.” Mielisairaat olivat vielä 1800-luvun alun käsityksen mukaan ihmisiä, jotka elivät harhojen vallassa kykenemättä erottamaan totuutta harhasta. Mielisairaus oli siis aina Cornierin tapaukseen asti tarkoittanut harhaisuutta: kyvyttömyyttä erottaa todellisuus epätodesta – mielisairas oli harhainen, eikä siksi juridisesti vastuullinen teoistaan. Vietin käsitteen läpimurron ansiosta psykiatria saattoi murtautua mielisairaalan neljän seinän sisältä koko yhteiskunnan tilaan siitä hyvin yksinkertaisesta syystä, että kaikilla ihmisillä on vietit. Jos niiden pervertoitunut tai väärinkohdistunut toiminta tuottaa vaarallista käytöstä, tarvitaan tieteellistä yhteiskuntahygieniaa, joka tunnistaa vääristyneen viettirakenteen omaavat ihmiset ja sulkee heidät potentiaalisesti vaarallisina yksilöinä hoitolaitoksiin ja vankiloihin.

Vietin käsitteen esiinnousu vahvisti myös psykiatrisen ja juridisen mekanismin keskinäistä vuorovaikutusta. Kun vietit nostettiin rikollista ja poikkeavaa toimintaa selittäväksi taustatekijäksi, oikeuslaitos tunsi löytäneensä vankan tieteellisen pohjan, johon rankaiseminen voitiin perustaa. Asema oikeudelliseen apparaattiin integoituneena tieteenalana puolestaan vahvisti psykiatrian arvostusta ja vaikutusvaltaa tieteiden kentällä. 1840-luvun aikana psykiatria integroitiin vahvemmin osaksi Ranskan hallintokoneistoa. Vuoden 1838 laki määräsi psykiatrit arvioimaan mielisairaiden vaarallisuutta perheenjäsenilleen ja yhteiskunnalle. Näin psykiatrista tuli viranomainen, jonka vastuulla oli tutkia perheensisäisiä suhteita. Näin psykiatrinen valta astui ydinperheen sisään ja se osittain korvasi perheen paternaalisen vallan – aiemmin perheet olivat itse saaneet päättää, lähetettiinkö mielisairas perheenjäsen mielisairaalaan vai ei. Psykiatri-viranomainen valtuutettiin tekemään interventioita perheiden sisäisiin suhteisiin ja tutkimaan perhedynamiikkaa, hänellä oli hallinnon mandaatti suorittaa yhteiskuntahygieniaa, eli ennaltaehkäistä väkivallan ja sekasorron puhkeamista tunnistamalla vaaralliset yksilöt perheiden sisältä ja sulkemalla heidät mielisairaalaan pois perheen ja yhteiskunnan parista.

Vietin käsitteen läpimurto psykiatriassa sai aikaan myös sen, että ”osittainen hulluus” muuttui psykiatrien mukaan mahdottomaksi: ihminen joka sai minkä tahansa harhan, hulluuskohtauksen tms., vaikka kuinka lievän tai lyhytkestoisen, ei ollut enää vain osittain tai väliaikaisesti hullu, vaan totaalisen mielisairauden tai hulluuden tilassa. Hulluuskohtaus oli merkki viettirakenteen poikkeamista, ja jos viettitaloudessa oli jotain vialla, henkilö oli mielisairas. Hulluus ei 1850-luvulta lähtien enää tarkoittanut sitä, että henkilö eläisi harhojen maailmassa pystymättä erottamaan totta epätodesta, vaan sitä että hän oli tahattomien ja tahdottomien mielen prosessien vanki. Kaikki harhat ja muut hulluuden muodot johtuivat psykiatrian mukaan siitä, että mielisairaan tahdottomat prosessit olivat vahvempia kuin tahdonalaiset. Yksilön toiminta arvotettiin terveeksi kun se noudatti normeja ja oli tahdonalaista, kun sairas toiminta puolestaan poikkesi normista eikä ollut tahdonalaista. Jokainen mielisairas oli potentiaalisesti vaarallinen ja jokainen yhteiskunnan normeja vastaan rikkova rikollinen oli potentiaalisesti mielisairas. Näin viettitaloudeltaan poikkeavan abnormin hahmo alkoi sulkea sisäänsä sekä hullun että rikollisen, jotka alkoivat tarkoittaa suunnilleen samaa asiaa.

Tämän psykiatrian muodonmuutoksen ansiosta kaikki toiminta, niin ykilöllinen kuin yhteiskunnallinenkin, voitiin alistaa psykiatrisen katseen arvioitavaksi. Psykiatrista tuli koko yhteiskunnan tilassa toiminutta tekniikkaa ja yleistä tietomuotoa, joka kohdisti läpitunkevan katseensa liiallisiin ja vääristyneisiin vietteihin sekä kaikkeen normeista poikkeavaan, esimerkiksi erilaisiin vallankumouksellisiin liikkeisiin. Psykiatria on porvarillisen yhteiskunnan keskeinen lääketieteellis-juridinen teknologia, joka määrittelee ihmisiä akselilla normaali-abnormaali ja jolla on oikeus sulkea abnormit yksilöt laitoksiin, joissa he eivät voi olla vaaraksi järjestäytyneelle yhteiskunnalle.

Synti, liha ja tunnustus

Juuri kun Foucault oli päässyt vietin käsitteen kautta pureutumaan 1800-luvun psykiatrisen vallan kasvuun, hän aloittikin seitsemännen luentonsa tarkastelemalla kristillisten ripittäytymiskäytäntöjen historiaa. Tälläkin luentokurssilla siis nousivat esiin Foucault'n ajattelusta tutut itsetutkiskelun, paimenvallan ja subjektiksi tulemisen aiheet. Ripittäytymiskäytäntöjen suhde itsetutkiskeluun sekä kristillinen lihan käsite nivoutuvat myös saumattomasti abnormaaliuden problematiikkaan.

Alkukristillisyydessä ripittäytyminen poikkesi huomattavasti myöhemmästä katolisesta käytännöstä. Alkukristillisyydessä ripittäytymisen tai synnintunnustuksen saattoi tehdä vain kerran elämässään ja vain piispan suostumuksella. Ripittäytyminen edellytti vakavan synnin tekemistä ja katumusharjoitukset olivat pitkäkestoisia ja fyysisesti sekä henkisesti vaativia. Katumusharjoitusten jälkeen katuja saattoi palata yhteisön jäseneksi, mutta sekään ei ollut varmaa pahimmille syntisäkeille. Alkukristillisyydessä julkinen ripittäytyminen ei ollut jatkuvaa, vaan se tapahtui enintään kerran elämässä erittäin paheksuttavien syntien anteeksisaamiseksi.

500-luvulla kehittyi uusi germaaninen ripittäytymisharjoitus, jossa kutakin syntiä vastasi tietty katumusharjoitus ja papille piti ripittäytyä aina kun teki syntiä. Ripittäytyjän häpeä hänen kertoessaan papille tai isommalle ihmisjoukolle synneistään oli se hinta, jolla hän saattoi lunastaa anteeksiannon. Keskeistä ripittäytymisessä oli siis häpeäntunne ja sen iskostuminen ripittäytyjän sieluun. 1200-luvulta lähtien ripittäytyminen institutionalisoitui ja ripittäytymisestä tuli jatkuvaa: maallikoiden oli ripittäydyttävä vähintään kerran vuodessa ja heidän oli ripissä tunnustettava kaikki syntinsä jotka he olivat tehneet sitten viime ripin. Tämä ripittäytymisen pakollisuus ja institutionalisoituminen johtivat tietenkin pappien vallan kasvuun, sillä he saivat tietoa seurakuntalaisten teoista ja sielunelämästä. Papeilla oli rippi-instituution ansiosta suotu asema Jumalan välikappaleina, minkä lisäksi he päättivät ripittäytyjälle määrättävistä katumusharjoituksista ja syntien anteeksiannosta.

Trenton konsiilissa rippi-instituutio vahvistui entisestään ja pastoraalivalta lujittui: papin silmien ja korvien oli nähtävä ja kuultava kaikki mitä hänen laumassaan tapahtui, jotta hän pystyi hyvänä paimenena valvomaan ja auttamaan laumansa jäsenten sieluja. Konsiilin jälkee ripissä ja syntien tunnustamisessa fokus ei Foucault'n mukaan keskittynyt enää niinkään tehtyihin synteihin vaan jo silkkoihin ajatuksiin ja tuntemuksiin: papin oli tiedettävä, millaisia ruumiillisia tuntemuksia ripittäytyjällä oli, oliko hän tuntenut silmän, korvan tai kosketusaistin kiusaksia... Foucault'n mukaan kristillinen lihan käsite syntyi ripittäytymiskäytäntöjen yhteydessä, kun ripittäytyjän oli jatkuvasti reflektoitava itseään, tarkasteltava ja tutkailtava halujaan, himojaan ja ajatuksiaan. Tämä jatkuva itsereflektio ja omista tuntemuksistaan ja kiusauksistaan sielunpaimenelle tilittämisen pakko tuottivat siis lihan, jonka kautta paholainen yritti saada kristityn sielun haltuunsa. Kristillinen liha on altis synnille, joten sen kurissapitämisestä tuli myös pappisseminaarien ja muiden kristillisten instituutioiden keskeinen kysymys. Pappisseminaareissa alettiinkin keskittää erityistä huomiota masturboinnin syntiin.

Masturbaation lisäksi kristillinen pastoraalivalta huolestui kouristelevasta, kapinoivasta lihasta (convulsive flesh). Kun pastoraalivalta hivuttautui yhä intiimeimmille ihmiselämän alueille ja kun sielunpaimen vaati saada tietää laumansa jäsenten pienimmätkin sielunliikkeet, muuttui kapinointi kulttuurin kaikkialle läpitunkevaa kristillistymistä vastaan vaikeaksi. Kapina kristillistä kuuliaisuutta ja synnintuntoa vastaan kanavoitui usein riivaustapauksiksi, joissa kouristeleva, kapinallinen liha ja pastoraalivalta mittelivät keskenään.

Millainen ihminen on tyypillinen riivattu? Hän ei ole kuten noita, metsän reunamilla elävä yhteisön paheksuma huono kristitty, vaan joku, joka itse tunnustaa olevansa riivattu. Hän ei ole kyläpahasen nainen, vaan useiten kaupunkilainen, erityisesti nunna, joka tunnustaa riivauksensa oman uskonnollisen yhteisönsä esimiehelle. Riivaustapauksissa syntyy tyypillisesti kolmikantainen suhde, jonka muodostavat paholainen, riivattu nunna ja heidän välissään nunnan rippi-isä. Riivattu ei ole passiivinen ja tahdoton objekti jonka paholainen on ottanut kokonaan haltuunsa, vaan hän on taistelukenttä jossa paholainen ja riivatun oma tahto hänen pappinsa tukemana taistelevat. Riivauksessa paholainen pelaa eräänlaista peliä riivatun kanssa, antaa tälle pieniä nautintoja ja mielihyvää, joilla paholainen yrittää saada riivatun puolelleen. Riivatulla on omaa vastuuta riivauksestaan, hänen on oltava valppaana, tarkasteltava tuntemuksiaan ja omaa sisintään – siis alati reflektoitava itseään. Riivaus saa ilmauksensa ruumiissa, sen tuntemuksissa, ravistuksissa, kouristuksissa ja haluissa, ja Foucault'n mukaan juuri kouristeleva, kuulustelua vastaan kapinova liha oli kapinaa kaikkialle läpitunkevaa kulttuurin kristillistämistä vastaan. Kouristeleva liha merkitsi kristillistämisen vastustamista yksittäisten ruumiiden tasolla. Possessio eli riivattuna oleminen oli kapinaa ripittäytymisinstituutiota vastaan aivan kuten noituus oli kapinaa inkvisitiota vastaan.

1500-luvulla kirkko koitti kuumeisesti keksiä, miten se saisi ”kouristelevan lihan” hallintaansa; siis miten tehdä kapinallisesta lihasta jälleen kuuliaista. Tämä johti ensinnäkin ripittäytymiskäytännön kehittämiseen, tarkempien ja kodifioitujen kysymysten esittämiseen ripittäytyjälle: millaista sodomiaa ripittäytyjä oli harrastanut ja mitä oli sitä harjoittaessaan ajatellut... Kirkko pyrki myös soveltamaan lääketiedettä lihan kuriinlaittamiseksi. Tämä oli kirkolliselle vallalle tietenkin suuri riski, sillä olihan juuri lihan kategorian keksiminen antanut kirkolle vallan hallita seurakuntalaisten ruumiita pakottamalla seurakuntalaiset alati puhumaan tuntemuksistaan ja kiusauksistaan rippi-isilleen. Jos lääketiede onnistuisi kesyttämään lihan, voisi kirkollinen paimenvalta menettää otteensa elävistä ruumiista lääketieteelle. Siksi kapinallisen lihan altistaminen maallisen diskurssin, lääketieteen, tarkkailtavaksi oli kirkon kannalta hyvin riskialtista. 1700-luvulla ”lihasta” kuitenkin tuli lääketieteen objekti. Foucault'n mukaan hermojärjestelmä oli vain uusi lääketieteen antama nimi sille alueelle, jota kirkon rippi-isät olivat tutkineet jo vuosisatoja (lihalliset kutinat, kouristukset halut jne.). 1800-luvun aikana konvulsio (kouristus, kohtaus) muuttui psykiatrian tutkimuskentäksi, ja tuolloin se ajateltiin viettien abnormaaliksi toiminnaksi.

Kouristelevalla lihalla oli tietenkin yhteytensä masturbaatioon. Kirkonmiehet alkoivat Foucault'n mukaan kiinnittää suurempaa huomiota masturbaatioon 1700-luvun puolivälistä lähtien. 1700-luvun kirkonmiesten masturbaatiota käsittelevästä diskurssista puuttui kokonaan mielihyvän ja halun käsitteet: se oli siis hieman yllättäen aivan erilainen diskurssi kuin kristillinen ”lihan diskurssi”, mutta myös aivan erilainen diskurssi kuin myöhempi seksuaalisen psykopatologian diskurssi. Runkkaamisen vastainen ristiretki ei tarkoittanut niinkään moralistista länkytystä vaan masturbaation somatisaatiota: ajateltiin, että masturbointi oli vaarallista siksi että se tuotti fyysisiä oireita, ei siis siksi että se olisi ollut jotenkin moraalitonta. Masturbaatiosta tuli universaali aiheuttaja kaikille sairauksille, runkkaamisen siis ajateltiin kausaalisesti aiheuttavan sairauksia.

Mikä sitten sai ihmispolot onanoimaan ja sairastuttamaan itsensä? 1700-luvun puolivälistä alkaneen masturbaatiota koskeneen lääketieteellisen ajattelun mukaan lapsella tai nuorella ei ollut minkäänlaista luonnosta kumpuavaa tarvetta masturboida, vaan runkkaamisen siemenen lapsipoloon asetti aikuinen, tyypillisesti piika tai kotiapulainen sopimattomalla koskettelullaan. Foucault'n mukaan ydinperhe alkoi syntyä ja organisoitua lapsen seksuaalisuuden ympärille: moderni perhe vahtii lapsen seksuaalisuutta ja soveltaa lääketieteellistä tietoa lastensa käytöksen vahdintaan ja analysointiin. Vanha ripittäytymisen instituutio muuttui ripittäytymiseksi lääkärille, jolle lapsi saattoi kertoa seksuaalisuudestaan. 1700-luvulla syntyvän (aatelisen tai porvarillisen) ydinperheen omaisuudeksi jäi siis lapsen seksuaalisuus. Syntyi eräänlainen vaihtokauppa, jossa perheen annettiin pitää lapsen seksuaalisuus omana omaisuutenaan, kunhan he myöhemmin luovuttivat lapsensa kaikkine taitoneen ja kykyineen valtiolle, joka tarvitsi heidän palveluksiaan instituutioissaan ja laitoksissaan.

1700-luvun puolivälistä lähtien porvaris- ja aatelisperheiden vanhempia siis kehotettiin valvomaan ja tarkkailemaan lastensa haluavia ruumiita. Vanhempia kehotettin hakeutumaan lastensa lähelle ja vanhempien tuli jopa kömpiä samaan sänkyyn tarkkailemaan lapsiaan, etteivät näiden kurittomat kädet eksyneet kielletyille alueille. Myöhemmin psykoanalyyttinen teoria esitti, että lapsen seksuaalisuus ei olekaan autoeroottista, pelkkään itseen kohdistuvaa halua masturboida, vaan lapsen seksuaalisuus kohdistuukin vanhempiin. Lapsen seksuaalisuus kohdistuikin vanhempiin, jotka olivat runkkaamisen vastaisen ristiretken kehottamina kömpineet lastensa sänkyyn tarkkailemaan lapsiaan! Porvarilliseksi peloksi nousikin nopeasti insesti, jossa lapset haluavat vanhempiaan.

Urbaanin proletariaatin synty 1800-luvun alussa tuotti uuden erityisesti työväenluokalle esitetyn ideaalin perhemallin, jossa lasten ja vanhempien ja eri sukupuolta olevien lasten välinen fyysinen etäisyys maksimoitiin. Työläisasunnon ihanteessa oli omat huoneet vanhemmille ja lapsille, ja mieluusti vielä omat huoneet tyttö- ja poikalapsille. Näin pyrittiin estämään insesti veljen ja siskon ja isän ja tyttären välillä. Porvarisperheissä pelättiin puolestaan sellaista insestiä, jossa lasten halu kohdistui vanhempiin. Näin syntyivät yhteiskuntaluokittuneet porvarillinen insesti ja työläisinsesti. Porvarisperheissä lapsen seksuaalisuus ja sen kurissa pitäminen tarvitsi lääketieteellis-psykiatrista interventiota, kun työläisperheessä vanhempien sisarusten nuorempiinsa ja vanhempien lapsiinsa kohdistuvan insestisen halun tarkkailu ja patoaminen tarvitsi juridista interventiota, poliisia ja sosiaalityöntekijää pysyäkseen kurissa.

1800-luvun puolivälissä psykiatria kehitti käsitteitä ja analyysityökaluja, jotka muodostivat sellaisen diskursiivis-käytännöllisen kentän, jossa vaistot ja seksuaalisuus yhdistyivät. Psykiatrinen tieto ajateltiin päteväksi analysoimaan kaikkea pikkulasten masturbaation ja hirviömäisen kannibalismin väliltä, sillä kaiken takana nähtiin (seksuaali)viettien vaikutus. 1800-luvun loppupuolella psykiatrian keskeisin tavoite olikin muodostaa kytkentä viettien ja seksuaalisuuden, himon ja hulluuden sekä mielihyvän ja rikollisuuden välille. Tällainen yhteys oli löydettävä, jotta oltaisiin voitu ymmärtää ja analysoida miten rikolliset syntyvät perheensisäisten suhteiden dynamiikasta. Psykiatria siis halusi ymmärtää, miten kotipesän lämmöstä lähtöisin ollut pieni masturboija saattoi muuttua hulluksi rikolliseksi, joka raiskasi ja murhasi uhrinsa.

Vietit ja seksuaalisuuden yhteennivonut teoria oli alkanut kehittyä hiljalleen jo 1800-luvun puolivälissä. Heinrich Kaanin teos Psychopathia sexualis vuodelta 1844 on merkittävä sen takia, että se naturalisoi seksuaalisuuden: Kaanin mukaan ihmiseen on sisäänrakennettu seksuaalinen vietti, jonka normaali tyydytyskanava on heteroseksuaalinen hedelmöittymiseen johtava yhdyntä. Seksuaalivietti siis yksinkertaisesti palvelee ihmislajin lisääntymistä ja on siten puhtaan funktionaalista. Jo lapsessa esiintyvä seksuaalivietti, nisus sexualis, on kuitenkin hyvin herkkä ja se voi harhautua normaalista suvunjatkamista palvelevasta kehityksestä. Mikä sitten aiheuttaa seksuaalivietin harhautumisen ja pervertoitumisen? Kaanin mukaan selittävä tekijä on mielikuvitus, phantasia, jota masturboija käyttää tyydyttäessään viettiään. Fantasioivasta masturbaatiosta löytyi siis seksuaalivietin vääristymisen alkulähde.

Osittain Kaanin teoksen takia mielihyvän käsite nousi psykiatrisen diskurssin ja teorian keskiöön. Tämän diskurssin mukaan mielihyvä, joka ylittää normaalin suvunjatkamista palvelevan seksuaalisuuden rajat, on abnormaalia. Näin poikkeavien viettien, fantasioivan mielikuvituksen ja nautinnon kesinäisiä suhteita analysoinut diskurssi syrjäytti psykiatrian keskiöstä vanhemman diskurssin, joka jäsensi mielisairautta harhaisuutena ja kyvyttömyytenä tunnistaa todellista epätodesta. Kaiken poikkeavan käytöksen selittäjäksi nousivat siis (seksuaali)vietit. Tämän seurauksena abnormi yksilö ei ollut enää harhaisessa maailmassaan elänyt hullu, vaan viettitaloudeltaan poikkeava ihminen, joka oli potentiaalinen raiskaaja ja murhaaja.

Charles Jouyn tapaus

Abnormaalin yksilön genealogian kolme hahmoa ovat suuri hirviö, pieni masturboija ja uppiniskainen yksilö, vaikkakaan näistä viimeistä Foucault ei näillä luennoillaan liiemmin käsitellyt. Mixtuura näitä kolmea hahmoa voidaan Foucault'n mukaan havaita Charles Jouyn hahmossa. Hän oli mies, jota epäiltiin seksuaalirikoksista 1860-luvun Ranskassa. Jouyn tapaus auttaa ymmärtämään, miten abnormaali yksilö psykiatrisoitiin.

Charles Jouyn tapaus muistuttaa hieman Henriette Cornierin tapausta. Jouy oli kuitenkin banaaliuudessaan erilainen hahmo kuin Cornier. Jouy oli Foucault'n sanoin tyypillinen kylähullu: avioton lapsi, sekatyöläinen, satunnainen juoppo vailla ystäviä jne. Häntä syytettiin 1867 siitä, että hän oli runkkauttanut itseään nuorella tytöllä – sellainen oli ajan ranskalaisissa kyläyhteisöissä sangen yleistä ja ehkä paheksuttua mutta kuitenkin hiljaisesti hyväksyttyä toimintaa. Jouyn toiminnasta nousi iso metakka kuitenkin sen takia, että Jouyta tyydyttäneen pikkutytön vanhemmat vaativat kylän pormestaria tekemään jotain asialle – tyttö itse odotti saavansa vain korvapuustin sen jälkeen kun hänen äitinsä löysi spermaa tämän vaatteista.

Mitä psykiatrit lausuivat Jouysta? He näkivät hänet kyvyttömänä hillitsemään eläimellisiä viettejään. Häntä pidettiin koko fyysis-mentaaliselta struktuuriltaan – mm. kallonmuodoltaan – poikkeavana, ja hänen tekonsa nähtiin juontuvan pysyvästä ja synnynnäisestä poikkeavuudesta. Cornierin tapauksessa 1820-luvulla lapsenmurhaa selitettiin vielä yllättäen puhjenneella oireella, mutta Jouyta pidettiin jo synnynnäisenä abnormina, luonnostaan ja synnynäisesti poikkeavana ja parantumattomana yksilönä. Jos Cornierin tapausta selitettiin viettien äkkinäisellä ja väkivaltaisella ryöpsähdyksellä, nousee Jouyn tapauksessa esiin pikemminkin puute: hän ei ollut ihmisenä paha vaan pikemminkin hellä, mutta häneltä puuttui eräänlaisia ylempiä henkisiä kapasiteetteja, jotka auttavat hillitsemään viettejä ja toimimaan yhteiskunnallisten ja sosiaalisten normien edellyttämällä tavalla. Hän oli siis ikään kuin viettien ja aistien tyrannian armoilla.

Tässä kohtaa lapsuus nousi psykiatrisen selittämisen kannalta keskeiseksi ihmisen kehitysvaiheeksi. Lapsuuden korostaminen auttoi psykiatriaa löytämään oman tilansa, eikä sen enää tarvinnut turvautua muihin lääketieteellisiin diskursseihin, vaan pelkkä viittaaminen lapsuuteen auttoi psykiatrisoimaan minkä tahansa ilmiön. Psykiatrisoituminen ja psykiatrian muuttuminen yleiseksi tiedon ja vallan välineeksi edellytti siis lapsuuden korostamista ja lapsuuden läänittämistä psykiatrialle. Psykiatria perusti kykynsä toimia yleisenä toiminnan normaaliuden/abnormaaliuden arvioijana keskittymällä lapsuuteen. Lapsuus alettiin nähdä avaimena myöhempiin kehitysvaiheisiin, ja lapsuudessa ajateltiin kehittyvän perustat ihmisen kehittymiselle joko normaaliksi tai abnormiksi yksilöksi. Kaikki lapsen toiminta ja käytös voitiin alistaa psykiatriselle tarkastelulle, ja kaikki aikuisen käytös ja toiminta voitiin psykiatrisoida, kunhan se pystyttiin jotenkin yhdistämään lapsuuteen, esimerkiksi analogian tai kausaliteetin kautta. Aivan kuten viettien kohdalla, psykiatria löysi myös lapsuudesta väylän omalle universaalille pätevyydelleen – meillä kaikilla on vietit ja lapsuus, ja jos psykiatria perustuu näihin kahteen, se voi tutkia ja selittää mitä tahansa ihmisen toimintaa ja käytöstä.

1850-1870-lukujen välillä psykiatria uudistui siten, että psykiatrian keskiössä ei ollut enää sairauden käsite, vaan psykiatriasta tuli käyttäytymisen poikkeavuuksien tiedettä. Sairauksien oireet tekivät psykiatriassa 1860-1870-lukujen aikana tilaa syndrooman käsitteelle. Tärkeimpänä käsitteellisnä muutoksena oli kuitenkin vaikeasti suomennettavan ranskankielisen käsitteen etat juurtuminen psykiatriseen diskurssiin. Kirjassa etat on käännetty englanninkieliseksi sanaksi condition, joka ei ole sama asia kuin tauti tai sairaus, vaan se on jotain mikä määrittää ihmisen koko olemusta ja voi kausaalisesti aiheuttaa sairauksia. Etat/condition on eräänlainen abnormaaliuden perusta, se on jotain joka mahdollistaa sairauksien synnyn. Etat/condition on myös eri asia kuin alttius jollekin sairaudelle – jos ihmisellä on etat/condition hän on abnormi, kun taas normaali ihminen saattaa olla altis eri sairauksille.

Condition tarkoittaa siis jotain ihmisen olemusta syvästi määrittävää harmonisen koherenssin ja pidäkkeiden puutetta sekä alttiutta kaikenlaiselle poikkeavuudelle tai sairaudelle, oli se sitten fyysistä tai henkistä. Psykiatrinen periytymisen teoria alkoi esittää samoihin aikoihin, että abnormaalius on perinnöllistä. Tämän takia oli houkuttelevaa ja intuitiivista ajatella, että vaarallisia degeneroituneita ihmisiä ei voi enää parantaa, sillä heidän tilansa johtuu perimästä ja on parantumaton. Tämän vuoksi psykiatria saattoi hylätä ajatuksen ihmisten parantamisesta. Kun psykiatrian ei enää tarvinnut edes teeskennellä parantavansa ihmisiä, se saattoi muuttua paljaaksi vallankäytöksi, yleiseksi yhteiskunnallisen hygienian teknologiaksi, jonka tehtäväksi annettiin suojella yhteiskuntaa vaaralliselta ainekselta.