Michel Foucault
Turvallisuus, alue, väestö
1. luento
Foucault ilmoittaa luentokurssinsa tavoitteeksi tutkia sitä,
mitä hän on alustavasti kutsunut biovallaksi. Hän toteaa kuitenkin heti, ettei
hän missään nimessä hahmottele vallan yleistä teoriaa: on monia erilaisia
suhteita, joissa käytetään valtaa – esim. tuotantosuhteet, perhesuhteet jne. –
mutta niiden yläpuolella ei ole erikseen mitään yleistä valtasuhdetta. Valtaa
on vain, kun sitä käytetään.
Turvallisuuden keinovalikoima eli dispositiivi on se kohde,
jota Foucault haluaa luennoillaan tarkastella.
è tämän dispositiivin keskeisiä
käsitteitä mm. todennäköisyydet, kustannuslaskelmat, hyväksyttävyyden rajat,
joita ei saa ylittää ja optimaalisena pidettävä keskiarvo
Turvallisuuden mekanismit eivät putkahda yhtäkkiä maailmaan,
vaan niitä oli jo läsnä aiemmissa oikeudellis-laillisessa ja kurin
dispositiiveissa, joissa myös pyrittiin estämään rikoksen uusiminen ja
ojentamaan rikollista tai antamaan varoitus kansalle, jotta se pidättyisi
laittomuuksista.
Foucault kuitenkin kysyy, onko vallan yleisestä taloudesta
tulossa turvallisuuden aluetta, voidaanko siis 1970-luvulta alkaen länsimaissa
puhua turvallisuuden yhteiskunnasta. 27
”Suvereenius toimii rajatulla alueella, kuri toimii
yksilöiden ruumiissa ja turvallisuus toimii väestön kokonaisuudessa.” 27-28 à yksinkertainen ja hieman ongelmainen
luonnostelma, mutta se ilmaisee kuitenkin perusajatuksen
Tilallisuus kurin ja turvallisuuden dispositiivissa…
Kaupungeilla oli 1700-luvun alkuun asti hallinnollinen ja oikeudellinen
erityisasema, joka eristi sen muista alueista ja tiloista – kaupunki oli
konkreettisesti muurein eristetty ulkomaailmasta.
1700-luvulla kehittyneet valtiot ja kaupankäynnin intressit
halusivat sijoittaa kaupungin uudestaan kiertokulun tilaan – kaupungin ongelma
oli siis erityisesti kiertokulun ongelma. Esim. 1600-luvulla keskellä
kameralismia ja merkantilismia keskeinen kysymys, miten pääkaupunki pitäisi
järjestää tilallisesti: missä sen tulee sijaita ja miten sen pitää sijaita suhteessa
materiaali- ja ihmisvirtoihin.
1600-l alussa protestanttisissa maissa perustettiin
kaupunkeja roomalaisen sotaleirin mallin mukaan. 1700-l vanhojen kaupunkien
uudelleen kaavoittamisessa keskeiseksi periaatteeksi tuli kierron helpottaminen
ja tarkkailun mahdollistaminen, kun keskiaikaiset muurit oli purettu.
Tavoitteeksi tuli hyvän kierron maksimointi ja huonon kierron
minimointi. Turvallisuus ei pyri täydellisyyteen vaan järjestää tilaa uusiksi
niin, että halutut vaikutukset maksimoidaan ja ei toivotut vaikutukset
minimoidaan – turvallisuus työskentelee todennäköisyyksien kanssa ja suuntautuu
tulevaisuuteen, ei staattiseen nykyhetkeen.
”Yhteenvetona voidaan sanoa, että suvereenius asettaa
alueelle pääkaupungin ja ensisijaiseksi ongelmaksi hallituksen istuinpaikan;
kuri rakentaa tilan johdetusti ja asettaa ensisijaiseksi ongelmaksi osien
hierarkkisen ja funktionaalisen jakamisen; ja turvallisuus pyrkii
suunnittelemaan ympäristöä suhteessa tapahtumien ja tai tekijöiden sarjoihin,
joita sen on pystyttävä säätelemään moniselitteisessä ja muuttuvassa
ympäristössä.” 36
Turvallisuuden dispositiivi muokkaa siis ympäristöä, vaikka tuota käsitettä ei vielä ollutkaan 1700-luvulla.
Se pyrkii vaikuttamaan erilaisiin virtauksiin, hallitsemaan sitä aluetta ja
interaktion alaa, jossa ihmiset ja erilaiset luonnon elementit ovat
vuorovaikutuksessa.
2. luento
Tapahtuman ongelma
Pula erään 1700-luvun taloustieteilijän mukaan viljan määrän aktuaalista niukkuutta. Mitkä prosessit
kiihdyttivät niukkuutta ja pulaa? Niukkuuteen oli ikään kuin sisäänrakennettu
sen paheneminen, sillä niukkuuden aiheuttaman hintojen kohoamisen johdosta
niukkoja hyödykkeitä (viljaa) omistaneet hamstrasivat viljaa toivoen hintojen
edelleen nousevan. 44
Miten pulaa selitettiin?
1) sen voitiin selittään johtuvan yksinkertaisesti huonosta
onnesta, kuten oli tehty jo antiikissa – huono onni oli kohtalonomaista eikä
sille voinut mitään
2) ihmisen paha luonto
1600- ja 1700-lukujen Ranskassa kehitettiin yksityiskohtainen
oikeudellinen ja kurinpidollinen tapa pyrkiä estämään pulan syntyminen. Se
perustui pakkoihin ja kieltoihin, mm. viljan varastointikieltoon: vilja oli
myytävä heti, myös vientiä ja viljelyaloja rajoitettiin jne. à näiden merkantilististen
tekniikoiden tavoitteena oli varmistaa viljan mahdollisimman halpa myyntihinta
Viljan vapaa kierto nähtiin tietyissä piireissä jo ennen
fysiokraatteja paitsi suurempien voittojen lähteenä myös turvamekanismina pulaa
vastaan. 1689 Englannissa viljan kierto ja kauppa vapaaksi, kuitenkin preemiot
ja tuontiverot tukemaan sopivan hinnan muodostumista. Myös Ranskassa 1764 vilja
vapautui.
Viljan vapauttamista ajaneille fysiokraateille vanhan
oikeudellis-kurinpidollisen järjestelmän pelkäämä niukkuus ja kalleus ei ollut
lainkaan paha asia. Vaikka viljan vapauttaneessa maassa tulisikin huono sato,
hinnat nousivat vain maltillisesti, sillä viljaansa varastoineiden kotimaisten
viljelijöiden kannattaisi tuoda viljansa markkinoille kohtuullisen pian sen
jälkeen kun tieto huonosta sadosta on saatu, sillä kuitenkin viimeistään kuuden
kuukauden jälkeen saataisiin tuontiviljaa ulkomailta. Tuontiviljakaan ei
muodostu liian kalliiksi, sillä ulkomaiset viljakauppiaat eivät tiedä miten
paha pula Ranskassa on eivätkä he tiedä paljonko heidän kilpailijoillaan on
viljaa myytäväksi. Näin siis pidättäytyminen kielloista ja kontrolleista
antavat luonnollisten prosessien läpikäydä itsensä, ja niiden seurauksena pula
tuhoaa lopulta itsensä. 51-52
è ”Nousu tuottaa siis laskun. Puute
poistetaan puutteeseen johtavan liikkeen todellisuuden pohjalta.” 52
Analyysi ei tarkastele enää vain paikallisia ranskalaisia
markkinoita, vaan viljan maailmanmarkkinoita. Sen on myös otettava koko ajan
huomioon homo oeconomicuksen toiminta kussakin tilanteessa; miten hän toimii
kun ei tiedä paljonko ulkomailta virtaa viljaa kotimaahan jne.
”Toisin sanoen taloustiede tai taloudellis-poliittinen
analyysi sisällyttää itseensä tuotantohetken, maailmanmarkkinat ja lopuksi
väestön, tuottajien ja kuluttajien, taloudellisen käyttäytymisen.” 53
Pula-aika muuttuu ’harhakuvaksi’ kun sallitaan tiettyjen
asioiden tapahtua luontonsa mukaan – laisser-faire ja laisser-passer. Tämän
keinovalikoiman päämääränä ei ole puuttua yksittäisten niukkuuteen kuolevien
yksilöiden kohtaloon, vaan se hahmottaa jo väestön.
–> yksilöt, yksilöjoukot ja moneudet eivät ole tärkeitä muuta kuin
välineinä ja johtimina, kun halutaan saavuttaa jotakin väestön tasolla. 54-55
Kuri on keskihakuinen, se tiivistää, keskittää, sulkee. Se
ensitöikseen rajaa alueen, jossa sen mekanismit ja valta toimivat vailla
rajoituksia.
Turvallisuuden keinot ovat päinvastoin keskipakoisia, niillä
on jatkuva taipumus laajentua. ”Uusia osia sisällytetään tauotta: tuotanto,
psykologia, käytös; tuottajien, ostajien, maahantuojien ja -viejien
toimintatavat ja maailmanmarkkinat.” 57
Toinen suuri ero: kuri puuttuu kaikkeen, pienimpäänkin
rikkomukseen eikä jätä pienimpiäkään asioita oman onnensa nojaan.
Turvallisuuden keinovalikoima puolestaan antaa olla. Annetaan hintojen nousta
ja niukkuuden syntyä, kunhan sillä voidaan estää jokin muu, esim. pula-ajan
synty. Kaikki ei ole tietenkään sallittua, mutta laisser faire on jollakin
tasolla välttämätöntä. 57
Kurin tehtävänä on tukahduttaa kaikki, etenkin
yksityiskohdat, mutta turvallisuuden keinovalikoma puolestaan tukeutuu
yksityiskohtiin, jos niiden avulla voidaan saavuttaa jotain väestötasolla.
Kolmas ero. Laki jakaa kaiken kielletyn ja sallitun
binäärikoodin mukaan. Mitä kielletympi jokin asia on, sitä tarkemmin se on
määritelty. Kuri taas kohdistuu ennen kaikkea siihen, mitä tulee tehdä.
Turvallisuus pyrkii löytämään pisteen, jossa asiat tapahtuvat luonnostaan, olivat nämä asiat haluttuja
tai eivät. Politiikan ei siis tule asettaa ihmisten käytökselle sääntöjä, sillä
niillä on tietty luonnollisuutensa, jolle ei mahdeta mitään. Turvallisuus
haluaa siis vaikuttaa todellisuudessa, fysiikassa,
siten että politiikan järjestyksessä toimiminen on yhä luonnon
järjestyksessä toimimista. 59
”Liberalismin peli – annetaan ihmisten toimia, asioiden
tapahtua, tavaroiden liikkua; laisser
faire, laisser passer – tarkoittaa ensisijaisesti ja pohjimmiltaan
toimimista niin, että todellisuus kehittyy ja etenee omaa kurssiaan ja omien
lakiensa mukaan, todellisuuden periaatteiden ja mekanismien mukaan.” 59
Onko 1700-luvulla syntynyt ”vapaus” lopulta seurausta
turvallisuuden keinovalikoimien käyttöönotosta, niiden vastine? 60
luento 3.
Normalisaatio
Kuri analysoi ja purkaa, pyrkimyksenään löytää minimaaliset
muokattavissa olevat tekijät, joihin se puuttuu.
Kurin kannalta keskeisiä kysymyksiä esim. mikä on nopein tapa
ladata kivääri, mitkä työläiset sopivat parhaiten tiettyihin töihin jne.
Kuri määrittää ihanteelliset järjestykset ja koordinaatit:
kuinka jakaa koululaiset hierarkioihin.
Neljänneksi kuri vakiinnuttaa lisääntyvän harjaannuttamisen
ja jatkuvan kontrollin prosessit ja tämän pohjalta luo jaon epäpäteviin ja
kykenemättömiin ja muihin, se siis luo jaon normaaliin ja epänormaaliin.
Lopulta normaalia on se, mikä pystyy sopeutumaan normiin ja
epänormaalia se, mikä ei pysty täyttämään normia. Normi on siis ensisijainen
suhteessa normaaliin.
Isorokko ja inokulaatio/rokotukset 1700-luvulla
Inokulaation toimintamekanismismi oli ajan lääketieteelle
tuntematon, mutta sen havaittiin toimivan, kiitos tilastotieteen. Tilastotiede
auttoi ajattelemaan rokon puhkeamista väestön tasolla. Inokulaatio myös
analogian kautta vertautui niihin luonnollisiin mekanismeihin, joilla myös pulan
ajateltiin lopettavan itse itsensä: inokulaation saajalle annettiin tauti,
mutta niin lievänä, että se esti tappavan taudin puhkeamista: tauti tappoi itse
itsensä.
1800-luvulla kvantitatiivisiin analyyseihin perustuen syntyi
riskien käsite: eri väestön osilla oli tietty numeraalisesti ilmaistavissa
oleva riski esim. sairastua rokkoon.
Tapaus, riski, vaara, kriisi.
Rokotuksen myötä syntyvä keinovalikoima ei enää kurin tapaan
pyri eristämään sairaita terveistä vaan se lähestyy tautia väestötasolla,
väestötason ilmiönä joka tuottaa tietyn asteen kuolleisuutta väestössä.
Kvantitatiivisin menetelmin määriteltiin mikä on taudin normaali tappavuus väestössä, noin 1/8.Kohdataan siis idea
normaalista kuolleisuudesta. 73
Erilaiset jakaumat ja normaalikäyrät nousivat tärkeiksi
analyysityökaluiksi: mikä on tietyn väestönosan todennäköisyys kuolla rokkoon
ja miten se suhtautuu koko väestöön jne. On erilaisia normaaleita eri
ammattiryhmille ja väestön osille. Nyt (mikä?) normi johdetaan tästä havaitusta
normaalista eli normaali edeltää normia, toisin kuin kurin keinovalikoimassa.
Kaupunki keskeinen kehys turvallisuuden keinovalikoimille.
Kaupunki edusti autonomiaa suhteessa feodalismiin ja se oli erilaisten virtojen
tihentymä, joka asetti aivan omanlaisiaan hallinnan ongelmia: kaupunki kapinan
pesäkkeenä, kaupunki epidemian pesäkkeenä jne. Kaupungista tuli uudella ajalla
keskeinen hallinnan ongelma ja sen hallitsemiseen käytettiin turvallisuuden
keinovalikoimia. 74-75
Machiavellille ongelma oli vielä alueen turvaaminen ja
vakiinnuttaminen ja suvereenin vallan turvaaminen alueella, mutta uudella
ajalla keskeiseksi kysymykseksi nousee kiertokulkujen salliminen, hyvien
kiertojen erottaminen huonoista jne.
Kyseessä ei ole enää ruhtinaan ja hänen alueensa suojaaminen,
vaan väestön turvallisuus. 75
Turvallisuuden mekanismit eivät toimi suvereeni-alainen
akselilla eivätkä kiellon muodossa, vaan ne pyrkivät rajoittamaan tapahtumia
hyväksyttävien reuna-arvojen sisään.
Turvallisuuden keinovalikoimat myös pyrkivät löytämään
optimin tason, jossa hallitaan riittävästi mutta ei tarpeettoman paljon.
Väestön käsite itsessään vanha, mutta sillä viitattiin
tarpeeseen kansoittaa maa uudelleen epidemian jälkeen. Vasta kameralismin ja
merkantilismin kaudella väestö alkoi näyttäytyä muunakin kuin suvereenin mahdin
yhtenä aspektina: väestö tarjosi työvoiman maatalouteen ja manufaktuureihin,
sen suuri määrä tuotti työvoiman sisään palkkoja hillinneen kilpailun jne. à merkantilistit näkivät väestön
tuotannon voimana.
Fysokraattien ja merkantilistien ero. Merkantilistit näkivät
väestön suvereeni-alamainen suhteen kautta tuotannon tekijöinä, alistettuina
oikeussubjekteina, joilla voitiin osoittaa missä piti työskennellä ja miten
valtion rikkauksien lisäämiseksi. Fysiokraatit ajattelivat väestöä prosessien
kokonaisuutena, jota piti hallita luonnollisuudessaan ja luonnollisuudestaan
käsin. 79
Fysiokraateille väestö on olio, jonka olemassaoloon vaikuttaa
suuri määrä muuttujia – esim. ilmasto, kaupan käynnin intensiteetti,
avioliittotavat yms. Siksi sitä ei voi hallita yksinkertaisesti suvereenin
käskyin, vaan sen hallinnan on oltava hienojakoisempaa. On ajateltava kokonaista
muuttujajoukkoa, esim. tuonnin hyödyllisyyttä, jotta väestöä ja sen
elinmahdollisuuksia voidaan tukea ja ohjata.
Väestö luonnollisena, eri elementeistä koostuvana luontona,
ei kokoelmana suvereeniin suhteessa olevia oikeussubjekteja. Halu. Ihmisellä on
halu, ja hallitakseen väestöä on otettava huomioon ihmisten halut. Ihminen
muuttuu ihmiskunnasta ihmislajiksi, ihmisestä tulee biologinen laji.
Taloudessa varallisuuden analyysista siirrytään
kansantaloustieteeseen, kun väestö nousee keskeiseksi subjekti-objektiksi. à Quesnayn mukaan oikea talouden
hallinta on väestöstä huolehtimista.
Luento 4.
”Hallinnan” ongelma nousee 1500-luvulla esiin monessa eri
yhteydessä. à miten hallita itseään, ihmisten sieluja, lapsia jne.
Hallinnan ja hallituksi tulemisen ongelma nousi esiin kahden
kehityskulun risteyskohdassa: valtiollisen keskittymisen ja uskonnollisen
hajaantumisen prosessit tuottivat 1500-luvulla väkevän ongelman: ”kuinka tulla
hallituksi ja kenen toimesta, mihin asti ja millä keinoin?” 98
1500-luvulta 1700-luvulle kehittyi valtava hallinnan ongelmaa
käsittelevä kirjallisuus, joka asemoitui kriittisesti suhteessa Machiavellin Ruhtinaaseen
Machiavellin ruhtinaan suhde ruhtinaskuntaansa on täysin
ulkopuolinen: ruhtinaan ja ruhtinaskunnan välillä ei ole olemuksellista,
luonnollista tai oikeudellista suhdetta, suhde on täysin synteettinen.
Periaatteena on ruhtinaan ulkopuolisuus ja transsendenssi.
Tämän takia ruhtinaan side ruhtinaskuntaansa on hauras ja
ruhtinaskunta on koko ajan uhattuna ulkoisten vihollisten ja tyytymättömien
alamaisten toimesta.
Jos Ruhtinas on
kirja ruhtinaskunnan säilyttämisestä, haluaa 1500-l alkava hallinnallisuuden
kirjallisuus korvata uudella hallinnan taidolla.
Uusi hallinnan taito lähtee siitä, että monet ihmiset
hallitsevat: perheenisä hallitsee perhettään ja luostarin esimies luostariaan,
mutta he tekevät sen valtion sisällä.
”Hallinnan muotojen moninaisuus ja sen käytäntöjen immanenssi
suhteessa valtioon yhdistyvät, nämä moninaisuus ja immanenssi asettuvat
radikaalisti Machiavellin ruhtinaan transsendenttia ainutkertaisuutta vastaan.”
102
Uutta suhteessa Machiavelliin nouseva ja laskeva jatkuvuus.
Esim. jos haluaa hallita valtiota, on ensin kyettävä hallitsemaan itseään à nouseva jatkuvuus. Laskeva jatkuvuus
käänteistä, eli jos valtiota hallitaan hyvin, myös perheenpäät osaavat hallita
perheitään ja omaisuuttaan siten kuin pitää.
”Tätä laskevaa linjaa, joka sitoo valtion hyvän hallinnan yhteen
yksilöiden käytöksen tai perheiden hallinnan kanssa, aletaan tähän aikaan
kutsua juuri ”poliisiksi”. Ruhtinaan kasvatus takaa hallinnan muotojen nousevan
jatkuvuuden ja poliisi niiden laskevan jatkuvuuden.” 103
Hallinnan taidossa keskeisen tärkeää perheen hallinta, jota
kutsutaan ”taloudeksi”. Miten tuoda perheenisän oma talouden huolehtimisen
huolellisuus ja perinpohjaisuus myös valtion hallintaan?
”Hallinnan keskeinen panos on uskoakseni talouden tuominen
poliittiseen toimintaan.” 103
Valtion hallinta on talouden, siis perheen hallitsemisen,
ulottamista valtion mittakaavaan. Siihen sisältyy keskeisesti tarkkailu, niin
varallisuuden, asukkaiden ja jokaisen käytöksen kontrolli.
Asian käsite. Keskiajalta 1500-luvulle julkisoikeudessa
suvereenius ei kohdistu asioihin vaan alueeseen ja sitä kautta sen asukkaisiin.
Alue siis Machiavellin ruhtinaskunnalle perustava elementti.
à Uudemmassa hallinnon taidossa ei
hallita aluetta vaan asioita. Mitä asiat sitten olivat? Ne olivat ihmisiä
suhteissaan, siteissään, kietoutumisissaan sellaisiin asioihin kuin
varallisuus, resurssit, elintarvikkeet sekä tietysti alue rajoineen ja ominaisuuksineen.
La Perrierin määritelmän mukaan hallinnan oikea tapa on
”sijoitella asioita”, jotta niitä voidaan ohjata suotuisaan lopputulokseen.
Hallinta saa monia päämääriä, ei vain yhtä. Esim. hallinnan pitää tuottaa
vaurautta, riittävä tai ehkä jopa suurin mahdollinen määrä elintarvikkeita ja
edistää ihmisten lisääntymistä jne. Jotta erityiset päämäärät voidaan
saavuttaa, on siis ”sijoiteltava asioita”, joka ei tarkoita itseisarvoista
lainkuuliaisuutta vaan taktisempaa ajattelua.
”Luulen, että tämä on tärkeä katkos: kun suvereeniuden
päämäärä löytyy siitä itsestään ja myös sen välineet nousevat lain muodossa
siitä itsestään, hallinnan päämäärä on sen ohjaamissa asioissa; se on
löydettävissä sen ohjaamien prosessien täydellistämisestä, maksimoimisesta tai
kiihdyttämisestä, ja hallinnan instrumentit ovat lakien sijaan erilaisia
taktiikoita. Laki siis vetäytyy syrjään ja tai ainakaan hallinnan näkökulmasta
laki ei varmasti voi olla sen pääinstrumentti.” 107
Hallinnan taito ei voinut kunnolla kehittyä niin kauan, kuin
suvereenius oli tärkein poliittinen ongelma ja suvereeniuden instituutiot
tärkeimpiä instituutioita.
Merkantilismi Foucaultin mukaan ensimmäinen vallankäytön
rationalisointi hallinnan käytäntönä. Se on ensimmäinen kerta, kun aletaan
tuottaa valtiota koskevaa tietoa hallinnan taktiikoiden käyttöön. Merkantilismi
oli kuitenkin vielä liikaa kiinni suvereenissa ja hänen omissa intresseissään.
Hallinnan taito vapautui merkantilismin, siis suvereeniuden
ja myös perheen perspektiiveistä, kun tilastotiede osoitti että väestöllä on omia ilmiöitään ja
säännöllisyyksiään, joita ei voitu palauttaa perheen pieneen kehykseen.
”Väestö mahdollistaa hallinnan taidon vapautumisen, koska se
eliminoi perheen mallin.” 112 à perheestä tulee hallinnan mallin sijaan instrumentti, jonka kautta voidaan vaikuttaa väestöön.
Hallinnan tiedon koostumuksesta tulee erottamatonta
taloudeksi kutsutusta tieteestä, ja kansantaloustiede syntyy suunnilleen samaan
aikaan kuin väestön käsite ja on alusta asti suhteessa siihen.
Hallinta, väestö ja kansantaloustiede muodostavat
1700-luvulta lähtien katkeamattoman sarjan, joka on tuskin vieläkään
purkautunut.
Hallinnallisuudella F tarkoittaa kolmea asiaa:
1. ”Sellaisten instituutioiden, toimintatapojen, analyysien
ja pohdintojen, laskelmien ja taktiikoiden muodostamaa kokonaisuutta, jotka
tekevät mahdolliseksi harjoittaa tätä vallan erityistä, vaikkakin hyvin
monimutkaista muotoa. Sen pääkohteena on väestö, tärkeimpänä tietomuotona
kansantaloustiede ja pääasiallisena teknisenä välineenä turvallisuuden
keinovalikoima.”
2. ”Taipumusta tai voimalinjaa, joka kaikkialla lännessä on
taukoamatta johtanut jo hyvin pitkään kohti ’hallinnaksi’ kutsumamme vallan
muodon ensisijaisuutta kaikkiin muihin (suvereenius, kuri) nähden ja joka on
yhtäältä johtanut erityisten hallinnan koneistojen ja toisaalta tieteiden
sarjan kehittymiseen.
3. ”Hallinnallisuudella tulee tarkoittaa sitä prosessia tai
paremminkin prosessin lopputulosta, jonka tuloksena keskiajan oikeusvaltio,
josta 1400- ja 1500-luvuilla tuli virkamiesvaltio, on hiljalleen
’hallinnallistunut’.”
Suuripiirteisesti voidaan sanoa, että länsimaisen vallan
muodot ja vallan taloudet ovat seuraavanlaiset: 1) feodalismissa syntynyt
oikeusvaltio, 2) virkamiesvaltio ja 3) hallinnan valtio, jota ei enää määritä
alueellisuus vaan väestö eri ominaisuuksineen.
Luento 5.
Foucault selittää aiempien luentokurssiensa projektista
”siirtyä ulkopuolelle” instituution (esim. kuri-instituutiot) näkökulmista.
Nämä siirtymät tulevat käsittääkseni metodisesti lähelle sitä, mitä Foucault
kutsuu genealogiaksi.
Siis kolme siirtymää:
”Metodin ensimmäinen periaate: siirrytään instituution
ulkopuolelle, jotta voidaan korvata se vallan teknologioiden yleisellä
näkökulmalla.” à ei siis instituution sisäistä näkökulmaa, vaan asioita
tarkastellaan laajemmasta yhteiskunnallisten strategioiden ja teknologioiden
näkökulmasta (tai jotain sellaista…)
Toinen periaate: ”korvataan sisäinen funktionaalisuuden
näkökulma ulkopuolisella strategioiden ja taktiikoiden näkökulmalla.”
Kolmas periaate: kieltäytyminen valmiista kohteesta, esim.
mielisairaudesta. Mielisairautta ei siis lähestytä valmiina jo olemassaolevana
kohteena, vaan tarkastellaan sitä liikettä, jossa totuuden kenttä ja sen
objektit rakentuivat eri teknologioiden kautta.
Tällä luentokurssillaan F haluaa tehdä samat ulossiirtymät
suhteessa valtioon, siis katsoa valtiota sen ulkopuolelta, jos se vaan on
mahdollista.
F tekee katsauksen vanhoihin ranskankielisiin sanakirjoihin
ja huomaa, että ”hallita” on ennen nykyistä poliittista merkitystään
tarkoittanut lukuisia erilaisia asioita. Yhteistä niille kuitenkin on se, että
”hallinta”, mitä ikinä se sitten onkaan tarkoittanut, on kohdistunut ihmisiin,
ei koskaan minkäänlaiseen poliittiseen rakenteeseen.
Mistä ihmisten hallinnan alkuperää pitäisi etsiä? F:n mukaan
se ei ole kreikkalainen tai roomalainen idea, vaan sen alkuperä löytyy idästä,
ensin esikristillisestä ja sitten kristillisestä idästä.
Tällä itäistä alkuperää olevalla ihmisten hallinnalla kaksi
muotoa: paimenvalta ja sielujen ohjaus.
Paimenvalta. Ajatus, että kuningas jumala tai päällikkö on
ikään kuin paimen ja ihmiset hänen laumansa, on hyvin yleinen teema koko
itäisen Välimeren alueella ja löytyy mm. Egyptistä ja Mesopotamiasta. Esim.
faarao saa kruunajaisseremoniassaan paimenen tunnukset ja paimensauvan ja hänen
julistetaan olevan ihmisten paimen. Myös jumala on ihmisten paimen.
”Paimenvalta on valtaa, joka ei kohdistu alueeseen. Se
kohdistuu määritelmällisesti laumaan ja tarkemmin sanottuna siirtymässä olevaan
ja paikasta toiseen liikkuvaan laumaan.” vrt. kreikkalainen jumala, joka on
sidottu alueeseen ja ilmaantuu kaupungin porteilla, kun kaupunkiin hyökätään. 130
Paimenvaltaa määrittää hyväntahtoisuus, se ei ole vain yksi
sen aspekteista vaan sen keskeisin sisältö. à ”Itse asiassa paimenvallan
olennainen päämäärä on juuri lauman pelastus.” 131
Paimenen valta ilmenee siis velvollisuutena ja hoidettavana
tehtävänä, joten sen ottama muoto – ja tämä on uskoakseni myös paimenvallan
tärkeä piirre – ei ole sen oman voiman ja ylivertaisuuden esiin tuomista.” 132.
à paimen on se, joka valvoo
Paimenvaltaan sisältyy paradoksi: paimenen on pidettävä
huolta koko laumasta ja sen jokaisesta yksilöstä, mutta pelastaakseen yhden
eksyneen lampaan hänen on ehkä uhrattava koko muu lauma
Luento 6.
Paimen-tematiikka siis harvinaista kreikkalaisessa
ajattelussa, poikkeuksena Platon. Esim. Platonin Laeissa paimen on eräänlainen virkamies, ei siis jumala tai suuri
päällikkö, vaan virkamies-paimen à ”…toistin sanoen paimen ei edusta
niinkään itse poliittisen tehtävän olemusta tai kaupungissa käytettävän vallan
olemusta vaan ainoastaan sivutehtävää, jota Valtiomiehessä
kutsutaan juuri avustavaksi.” 143
Platonin Valtiomiehen keskeinen
kysymys, voiko politiikka käytännössä vastata paimenen ja lauman suhteen
muotoa? F:n mukaan Valtiomiehessä vastataan
tähän kysymykseen yksiselitteisesti ei.
Tosin pythagoralaisuuteen kuuluu ajatus, jonka mukaan
päällikön on oltava kaupungissa lauman paimen.
Platonille politiikka alkaa, kun ihmiskunnan ”onnellinen
aika” loppuu kun maailma ei enää pyöri oikeaan suuntaan ja alkaa vaikeat ajat.
Onnellisessa ajassa itse jumala oli ihmisten sielunpaimen ja elämä oli helppoa
ja vaivatonta, kun luonto tarjosi kaiken ravinnon eikä ihmiskunta joutunut
kokemaan minkäänlaista puutetta.
Kun vaikeat ajat alkoivat, jumalat vetäytyivät taustalle ja
vaikuttivat ihmisiin enää vain epäsuorasti, esim. antamalla ihmisille tulen.
”Jumalat ovat vetäytyneet ja ihmisten on pakko ohjata toinen
toistaan, toisin sanoen he tarvitsevat politiikka ja politiikkoja.” 147
Kuitenkin poliitikot ovat osa ihmiskuntaa eivätkä ole sen
ulkopuolella, joten poliitikot eivät ole paimenia, kuten jumalat olivat.
Jos politiikka ei perustu paimenen ja lauman väliselle suhteelle,
niin millaista se sitten on? à Politiikko on kuin kankuri, ei sielunpaimen joka on
kiinnostunut kaikesta mitä laumassa tapahtuu. Kankuri solmii langat yhteen, hän
kutoo ja sitoo yhteen erilaiset luonteenlaadut, asettelee asioita toistensa
lomaan.
Paimenen toimet ovat olemassa ja ne ovat tärkeitä, niitä
harjoittavat esim. lääkärit ja opettajat, mutta politiikka ei ole paimentamista
eikä kuningas ole sielunpaimen.
F mukaan sielunpaimennus toimintamatriisina ihmisten
hallinnalle tulee länsimaihin vasta kristinuskon myötä.
Kirkko siinä mielessä aivan uudenlainen instituutio
ihmiskunnan historiassa, että se vaatii oikeutta ohjata ihmisten jokapäiväistä
elämää nojaten siihen, että se johtaa ihmiset iankaikkiseen elämään
tuonpuoleisessa. Ja tämä iankaikkiseen ohjaaminen ei koskenut vain tiettyä
kansaa tai kaupunkia, vaan ulotettiin koko ihmiskunnan mittakaavaan. F
painottaa, että tällaista ei löydy mistään muusta sivilisaatiosta.
Kristinusko ja sen institutionalisoituminen kirkoksi siis toi
paimenvallan länsimaiseen kulttuuriin.
”Wycliffestä Wesleyhin, 1200-luvulta 1700-luvulle,
uskonsotiin kulminoituneet taistelut olivat pohjimmiltaan taisteluita siitä, kenellä
on valta hallita ihmisiä, ohjata heitä heidän jokapäiväisessä elämässään,
niissä yksityiskohdissa ja siinä aineellisuudessa, joista heidän elämänsä
muodostuu.” 151
Esim. uskonsodat olivat paimenvallan ympärillä käytyjä sotia,
mutta eivät sotia jotka pyrkivät lopettamaan sielunpaimennuksen. F mukaan
länsimaiden historia ei tunne sielunpaimennuksen vastaista vallankumousta.
Kristillisessä kirkossa paimenen teemasta tulee perustava ja
kaikkein tärkein suhde, joka kietoo kaikki muut sisäänsä.
”Mitä on sakramentaalinen valta? Kastaminen? Se on lampaan
kutsumista laumaan. Ehtoollinen? Se on hengellisen ravinnon antamista. Katumus
on valtaa ottaa lauman hyljännyt lammas uudelleen mukaan laumaan.” jne. 155
Kuitenkin läntisessä kirkossa paimenvalta on pysynyt erillään
poliittisesta vallasta. Ainakin 1700-luvulle asti.
”Tämä erottelu, kristillisen sielunpaimennuksen ja
keisarillisen suvereeniuden perustava erilaisuus näyttää olevan yksi
länsimaiden piirteistä.” 156
7. luento
Kristillinen sielunpaimennus erilaista kuin itäiseltä
Välimereltä tuttu sielunpaimennus.
Hallinnallisuuden historiallisena taustana F:n havainto, että
”kristinuskossa sielunpaimennus toi mukanaan opastamisen, johtamisen,
ohjaamisen, luotsaamisen, kädestä pitämisen ja ihmisten manipuloimisen taidon,
heidän seuraamisensa ja askel askeleelta kannustamisen taidon, jonka
tarkoituksensa on ottaa ihmiset haltuun kollektiivisesti ja yksilöllisesti koko
heidän elämänsä ajan ja heidän olemassaolonsa jokaisessa käänteessä.” 164
Sielunpaimennus on ihmisten hallinnan taitoa ja siitä tulee
etsiä alkiota hallinnallisuudelle, jonka synty 1500-l ja 1600-1700 merkitsee
keskeistä kynnystä modernin valtion muodostumisessa. 165
Mikä tekee kristillisestä sielunpaimennuksesta erilaista
suhteessa muihin vallan muotoihin, jotka nekin ohjaavat, määräävät, pelastavat,
käskevät ja kasvattavat jne.?
Täysi ja paradoksaalinen distributiivisuus
Täysi distributiivisuus tarkoittaa sitä, että paimenen on
taattava kaikkien pelastuminen. Paimenen tulee pelastaa koko lauma, mikä
tietenkin tarkoittaa myös sitä, että jokainen lammas on pelastettava. On siis
pelastettava koko yksikkö tai kollektiivi eli lauma, mutta myös sen jokainen
yksilö.
Täysi distributiivisuus johtaa paradoksaaliseen
distributiivisuuteen, sillä kaikkien pelastamisen välttämättömyys tarkoittaa,
että tilanteen tullen on hyväksyttävä yhden lampaan uhraaminen, mikäli se voisi
vaarantaa kokonaisuuden. 168
”Skandaalin aiheuttanut lammas, jonka turmeltuneisuus uhkaa
turmella koko lauman, tulee hylätä ja mahdollisesti sulkea ulos, karkottaa ja
niin edelleen. Mutta toisaalta, ja tässä paradoksi, sielunpaimenen tulisi olla
yhtä huolissaan yhden lampaan pelastumisesta kuin koko lauman pelastumisesta.”
168
à Yhden erehtyneen tai eksyneen
lampaan vuoksi paimenen on hylättävä muu laumansa ja haettava eksynyt lammas
takaisin.
F mukaan kristinusko laajensi tätä heprealaista paimenvallan
täydellisen ja paradoksaalisen distributiivisuuden periaatetta neljällä
periaatteella…
1. Analyyttinen vastuu. Kristillisen sielunpaimenen on
pidettävä kirjaa jokaisen lampaansa kaikista toimista. Siis laadullinen vastuu
siitä, mitä lampaat tekevät. (F ehkä avaa tätä vähän huonosti…)
2. Tyhjentävän ja välittömän siirron periaate. Paimenen on
pidettävä jokaista lampaansa tekoa, ansiota tai puutetta omanaan. Kun lampaalle
tapahtuu jotain joko hyvää tai pahaa, paimenen on tunnettava tämä hyvä tai paha
itselleen tapahtuvana tai itsestään johtuvana.
3. Käänteisen uhrauksen periaate. Sielunpaimenen on oltava
valmis kuolemaan laumansa puolesta. Tämä ei koske vain ajalliselle,
biologiselle, kuolemalle altistumista, vaan paimenen on laitettava myös
sielunsa alttiiksi muiden sielujen puolesta. Paimenen on siis otettava lampaan
synnit omille harteilleen.
Tähän liittyy omantunnon ohjaus. Se, joka ohjaa muiden
omaatuntoa, joutuu alttiiksi kiusaukselle, kun hänelle näytetään kaikki paha ja
syntinen, jolle lampaat ovat altistuneet? Näin omantunnon ohjaaja asettaa oman
sielunsa kuolemanvaaraan. Toisaalta juuri hyväksyessään toisten edestä
kuolemisen sielunpaimen pelastuu.
4. Vaihtelevan vastaavuuden periaate. ”Jos todella on niin,
että lampaiden ansiot muodostavat lampaiden ansion, eikö voida myös sanoa, että
paimenen ansio olisi järin suuri, mikäli kaikki lampaat olisivat aina ja koko
ajan ansiokkaita? Eikö paimenen ansio synny ainakin osittain siitä, että
lampaat vikuroivat, ovat alttiina vaaralle ja aina lankeamaisillaan?” à paimenen ansio ja hänen
pelastuksensa tulevat siis siitä, että hän koko ajan taistelee vaaroja vastaan
ja noutaa harhautuneet lampaat takaisin, siis taistelee jatkuvasti omaa
laumaansa vastaan 170
Käänteisesti myös paimenen heikkoudet voivat edesauttaa
lauman pelastumista, kuten myös lauman heikkoudet voivat edesauttaa paimenen
pelastusta.
Liian puhtoinen paimen saattaa ylpistyä, ja ylpeys on se
jyrkänne, jolta hän Jumalan silmissä putoaa. On siis hyvä, jos paimen on
epätäydellinen ja tunnistaa oman epätäydellisyytensä. à Alentuminen ylentää uskovaiset.
Siis lauman heikkoudet edesauttavat paimenen pelastusta,
sillä se mahdollistaa ansioitumisen, samoin kuin paimenen heikkoudet ja viat
ovat kääntäen tekijä lampaiden ylentämisessä ja liikkeessä kohti pelastusta. à eräänlainen dialektiikka
Kristillinen sielunpaimen toimii siis hienovaraisessa ansioiden
ja erheiden taloudessa. 171
Lopulta niin paimenen kuin lampaidenkin pelastuksesta päättää
itse Jumala, mutta paimenen on johdettava ansioiden ja erheiden kiertoa, kehiä
ja keikahduksia vailla lopullista varmuutta.
Kristinusko ei ole lakiuskonto, vaan Jumalan tahdon uskonto,
Jumalan jokaiselle erityisesti kohdistuvan tahdon uskonto. 173
Tästä seuraa, ettei sielunpaimen ole lain ihminen, vaan hänen
toimintansa on aina olosuhteisiin sidottua ja yksilöllistä. Sielunpaimen ei
siis ole tuomari, vaan pikemminkin lääkäri, jonka vastuulla ovat sielut ja
niiden sairaudet.
F mukaan kristilliselle sielunpaimennukselle erityistä ja
tyypillistä on se, että lampaan ja sen ohjaajan välillä on täydellinen
riippuvuussuhde. Se merkitsee kolmea
asiaa.
1. Kyseessä on alistumissuhde, jossa yksi ihminen alistuu
toiselle. Ohjattavan tulee hyväksyä alistuminen ja olla kuuliainen, ja hän
luovuttaa itsensä täysin ohjaajalleen. Tämä alistussuhde institutionalisoituu
luostarielämässä. Luostarissa jokainen yksilö annetaan jonkun vastuulle, joka
määrää yksityiskohtaisesti tulokkaan elämästä. Suurimpana hyveenä
luostarielämässä on ehdoton kuuliaisuus, jopa lainrikkominen, jos ohjaaja
käskee.
2. Kyseessä on päättymätön suhde, vrt. kreikkalainen
kulttuuri, jossa oltiin kuuliaisia esim. lääkärille tai filosofille vain sen
takia, että kuuliaisuudella saavutettaisiin joku tavoite ja sen jälkeen suhde
päättyisi. Kristillisellä kuuliaisuudella ei kuitenkaan ole päätepistettä:
kristitty on kuuliainen kuuliaisuuden takia. Kuuliaisuuden päätepisteessä oma
tahto kuoletetaan, jäljelle jää vain tahto olla vailla omaa tahtoa.
3. Totuuden ongelma. Paimenella opetustehtävä, mutta hän ei
opeta yleispätevällä tavalla, vaan huomioiden lampaiden erot. Opetus pitää
ulottaa lampaiden jokapäiväiseen elämään ja sitä pitää harjoittaa koko ajan,
opetus ei ole vain yleispätevien oppien iskostamista vaan kiinni arkipäivässä
ja tarkkailussa, se on katkeamaton ja alati muuttuva tehtävä.
Sielunpaimenen tulee myös ohjata omaatuntoa. Tämä ohjaus eroaa
kreikkalaisesta omantunnon ohjaamisesta, jota saattoi ostaa esim. sofisteilta
rahaa vastaan ja joka kesti aikansa, kunnes päättyi. Tavoitteena oli saavuttaa
itsen hallinta.
Kristillinen omantunnon ohjaaminen ei ensinnäkään ole
vapaaehtoista eikä se ole olosuhteisiin sidottua, vaan ehdottoman pysyvää.
Ohjaus ei myöskään pyrikään tuottamaan ohjattavalle vapautta ja itsen
hallintaa, vaan se on riippuvuuden väline: ohjattavan on kerrottava ohjaajalle
kaikki, ajatuksensa, halunsa jne.
Kristillinen yksilöllistyminen on siis yksilöllistymistä
alistumisen kautta, egon ja egoismin poissulkemista yksilön keskeisinä
ydinmuotoina. Se myös synnyttää sellaisen subjektin, joka nyhtää itsestään irti
totuutta.
8. luento
Sielunpaimennuksen vastaiset kapinat ja liikkeet – liikkeet,
joiden tavoitteina tulla ohjatuksi toisin ja toisin tavoittein kuin
kristilliset sielunpaimenet tekivät, tai pyrkivät ohjaamaan itse itseään.
Mutta tulivatko ”vastaliikkeet” sielunpaimennuksen jälkeen
vai päinvastoin? Oliko paimennuksen intensifioituminen 100-300 jaa seurasta
Lähi-Idässä vallinneesta uskonnollisesta päihtymyksestä, esim.
gnostilaisuudesta, joka näki kaiken aineen pahana ja johti esim. itsemurhiin ja
haluun tehdä kaikki synnit, mennä läpi koko pahuuden jonka päässä odottaisi
vapautus, tai ajatus kaikkien maallisten lakien systemaattisesta rikkomisesta. à sielunpaimennus reaktiota tähän
epäjärjestykseen?
Ohjauksen kapinat toistuvia läpi historian, niillä aina jokin
erityinen muoto, esim. hussilaisuus, mutta ne ovat kuitenkin osa samaa ilmiötä:
kenen ohjaamiksi ihmiset suostuvat ja miten haluavat tulla ohjatuiksi – vallan
ja vastavallan ikuinen kamppailu
Kun sielunpaimennuksen tehtävät otettiin hallinnallisuuden
käyttöön, siis kun hallitukset voimistivat alamaistensa hallintaa, ohjauksen
vastaiset liikkeet eivät enää syntyneet niinkään uskonnollisissa vaan
poliittisissa instituutioissa.
F terrorista: ”Terrori ei nimittäin ole sitä, että jotkut
komentavat toisia ja saavat heidät vapisemaan. Terrori on sitä, että komentajatkin
vapisevat, sillä he tietävät, että yleinen kuuliaisuuden järjestelmä kietoo
heidät joka tapauksessa otteeseensa aivan yhtä lailla kuin vallankäyttönsä
kohteetkin.” 195 à yleinen
kuuliaisuuden järjestelmä
F mukaan Neuvostoliitossa valta oli muuttunut
sielunpaimennuksen kaltaiseksi ja toisinajattelijat, siis ohjausta vastaan
kapinoivat eivät halunneet tulla ohjatuiksi ja ”pelastetuiksi” niillä keinoilla
joita neuvostovalta käytti jne.
F ehdottaa ohjauksen vastaista kapinointia kuvaavaksi sanaksi
ja kattokäsitteeksi ”vastakäytöstä”
Kristilliseen kulttuuriin syntyi heti alkuun juopa, kun
papiston ja maallikoiden välille rakentui syvä juopa: papeilla oli sekä
maallisia että hengellisiä etuoikeuksia, he olivat lähtökohtaisesti lähempänä
pelastusta.
Uskonnollinen vastakäytös voi syntyä myös oppijärjestelmän
tasolla, esim. hussilaisuus.
Keskiajalla kehityyi viisi pääasiallista vastakäytöksen
muotoa, jotka kaikki pyrkivät jakamaan uudelleen, kääntämään ympäri, kumoamaan
tai hylkäämään paimenvallan kokonaan tai osittain pelastuksen, kuuliaisuuden ja
totuuden taloudessa. 198
1. asketismi. Asketismi on itseen kohdistettu harjoitus,
jossa toisen auktoriteetti tai läsnäolo on mahdotonta tai ainakin tarpeetonta. à vrt. munkkielämä kuuliaisuuden
taloudessa, jossa vaaditaan luopumaan omasta tahdosta. à kuuliaisuus ja asketismi
perustavasti erilaisia, asketismissa ei tavoitteena nöyryys ja toisten tottelu,
vaan täysi itsen hallinta, kyky elää kiusausten kanssa niin, että ne eivät enää
merkitse askeetikolle mitään.
Kristinusko ei siis ole asketismin uskonto. ”Asketismi on
eräänlaista raivostuttavaa ja nurin käännettyä kuuliaisuutta, josta on tullut
egoistista itsen hallitsemista.” 201
2. yhteisöt. Monet uskonnolliset yhteisöt kyseenalaistivat
paimenvallan oikeutuksen, erityisesti sellaisen paimenen, joka on itse syntinen
– eivätkö paimenen suuret synnit pyyhi pois hänen oikeuttaan ohjata muiden
sieluja?
Myös pappien sakramentaalisen vallan kyseenalaistaminen:
mistä pappi oli tuon vallan saanut? Vastakäytöstä esim. maallikkoripit
(900-1000 asti ripin sai tehdä maallikolle, sen jälkeen se varattiin papin
tehtäväksi)
Maallikoiden ja pappien välisen kaksimuotoisuuden
kieltäminen, tilalle uusi kaksimuotoisuus: valitut ja ei valitut, joka purkaa
tarpeen sielunpaimennukseen.
3. mystiikka. Mystiikassa sielu ei antaudu toisen katseelle
tutkimuksen kautta, vaan mystiikassa sielu näkee itsensä Jumalassa ja Jumalan
itsessään. Mystiikka Jumalan välittömänä paljastumisena sielulle myös tekee tarpeettomaksi
opetuksen rakenteen totuuden siirtämisenä tiedon hallussapitäjältä
tietämättömälle.
Mystiikassakin oma opetuksen tiensä, mutta mystiikassa
tietämättömyys on tietoa ja tiedon muoto on tietämättömyys. Mystiikka on
välitöntä Jumalan läsnäoloa ilman tarvetta paimenen välitykselle.
4. Pyhät kirjoitukset. Pyhät kirjoitukset ovat tekstejä,
jotka puhuvat itse ilman välitystä. Paluu pyhiin teksteihin keskeinen
vastakäytöksen muoto keskiajalla.
5. eskatologinen usko. Sielunpaimenen rooli voidaan mitätöidä
julistamalla, että aika on tullut ja Jumala itse palaa kokoamaan laumansa,
Jumala on todellinen paimen eikä pappipaimenta enää tarvita. Sielunpaimenet
irtisanotaan, koska Kristus palaa.
9. luento
Siirtymä sielunpaimennuksesta ihmisten poliittiseen hallintaan…
1500-luvulla ohjaus ei suinkaan katoa, vaan päinvastoin
voimistuu. Keskeiseksi ohjauksen kysymykseksi nousee pedagoginen kysymys,
kuinka ohjata lapsia? Siis kuinka ohjata lapsia niin, että heistä tulee
mahdollisimman hyödyllisiä kaupungille ja kuinka he voisivat ohjata itseään ja
huolehtia omasta pelastumisestaan.
Toinen keskeinen kysymys 1500-luvulla: minkä rationaalisuuden
mukaan suvereenin tulee hallita? Siis kysymys hallinnallisesta järjestä.
Tuomas Akvinolaisen hallinnan analogia: Jumala loi luonnon ja
hallitsee sitä joka päivä, ja kuninkaan taito on erinomainen, kun hän
jäljittelee luontoa, toisin sanoen toimii kuin Jumala. Kuten Jumala loi
luonnon, kuningas perustaa valtion tai kaupungin ja hallitsee sitä kuin Jumala
hallitsee luontoa. 226
Toinen Tuomaan analogia: kuningas on kuin organismin elävä
voima, joka pitää organismin kasassa; ihmiset tavoittelevat omaa hyväänsä,
mutta jokin mekanismi saa oman edun tavoittelun generoimaan yleistä hyvää (vrt.
Smith!), ja kuningas on kuin tämä organismin ohjaavaa voimaa, joka pitää
kokonaisuuden kasassa 226
Kolmas analogia: kuningas kuin sielunpaimen, jonka on
turvattava laumansa, siis alamaistensa, pääsy ikuiseen autuuteen.
Kuningas, suvereeni, siis osa teologiskosmologista jatkumoa,
joka kulkee Jumalasta sielunpaimeneen ja perheenisään.
à 1500-luvulla tämä jatkumo murtuu
Sielunpaimennuksen maailma oli täysin finalistinen,
ihmiskeskeinen, ihmeiden, ilmestysten ja merkkien sekä myös analogioiden ja
arvoitusten maailma. Tämä maailma katosi vuosien 1580-1650 välillä, juuri
silloin kuin klassinen episteme perustettiin. 228
à päämääräsyyt vähä vähältä
pyyhkiytyivät pois, ihmiskeskeisyys asetetaan kyseenalaiseksi, maailma
puhdistettiin ihmeistä, ennusmerkeistä ja ilmestyksistä. Maailma tuli
ymmärrettäväksi matematiikan ja sellaisten luokittelun muotojen mukaan, jotka
eivät perustuneet analogiaan tai arvoituksiin.
Samana aikakautena kehittyi myös toinen teema: suvereenin
valta ei enää perustunut siihen, että hän jatkaa jumalallista suvereniteettia.
Suvereenille lankeaa erityislaatuinen tehtävä, joka ei ole kuin Jumalan suhde
luontoon tai sielunpaimenen suhde lampaisiinsa, vaan hänen tehtäväkseen tulee hallinta, jolle ei löydy mallia enempää
luonnosta kuin Jumalastakaan.
Taustalla se, että res
publica, yhteinen asia nousee jälleen ongelmaksi. Suvereenilta vaaditaan
enemmän kuin suvereeniutta ja jotain muuta kuin sielunpaimennusta. Häneltä
vaaditaan hallintaa.
1500-luvun lopun keskeinen kysymys: mitä on hallinnan taito?
229
Tapahtuu kahtiajako: yhtäältä omalakinen järjellinen luonto principia naturae ja toisaalta hallinnan
järki ratio – siis luonnon prinsiipit
ja valtiojärki.
”Valtio on horjumaton ylivalta ihmisiin” ja valtiojärki on
tällaisen ylivallan perustamiseen, säilyttämiseen ja kasvattamiseen
tarvittavien keinojen tuntemusta. 230
Valtiojärki, ratio
status, oli uutuus, joka ”löydettiin” ja joka uutuudessaan oli
skandaalimaista ja kumouksellista, kaiken muuttavaa. Paavi Pius V sanoi, että ratio status, ei ollut valtion järkeä
laisinkaan, vaan ratio status on ratio diaboli, paholaisen järkeä.
Machiavellilla ei ollut valtiojärkeä valtion sisäisenä
järkenä, vaan hänen ongelmansa oli, miten ruhtinas pystyy pitämään valtionsa.
Valtiojärjestä, sen olemassaolosta, käytiin kiivaita
keskusteluita. Vastustajat sanoivat esim. että jos hallinnan taidon nimissä
ihmisiä vaadittiin olemaan kuuliaisia mutta ei Jumalalle, niin mille sitten? ”Ei
Jumalaa, ei velvollisuuksia.” à siinä opin vaarallisuus!
”…politiikka ei syntynyt lännessä 1500- ja 1600-luvuilla
ensimmäiseksi alueena, objektien sommitelmana, ammattina tai kutsumuksena vaan
poliitikkojen kautta tai tiettynä tapana asettaa, ajatella ja ohjelmoida
hallinnan erityisyys suhteessa suvereenin vallan käyttämiseen.” 237
10. luento
Italialainen Palazzo antoi valtion käsitteelle 1500-luvun
lopulla seuraavanlaisia määritelmiä:
Valtio (etat) on dominium,
eli alue. Se on myös tuomiovalta, lakien, sääntöjen ja tapojen sommitelma –
siis nykykielellä instituutio tai niiden kokonaisuus. (ranskan etat tarkoittaa suomeksi ”tilaa” tai
”säätyä”, mutta isolla alkukirjaimella kirjoitettu Etat tarkoittaa ”valtiota”)
Etat on myös asioiden tila
(state of), tai eräänlainen yksilöllinen ammatti: päällikön virka.
Tasavalta (etat) ei ole yksi tila (etat) mutta se on näiden
tilojen kokonaisuus. Valtio on kaikkien edellä mainittujen asioiden (alueen,
tuomiovallan, yksilöiden, instituution tai tilan) jonkinlaista vakautta.
Lopuksi etat on myös asioiden laatu, joka on liikkeelle
vastakkainen. Etat on siis jotain, joka pysyy sinä, mikä se on. à jatkuvuus
Valtiojärki on sitä, mikä on riittävää ja välttämätöntä etat’n oman yhtenäisyyden
säilyttämiseksi.
Esim. tasavallan alueellinen puoli: jos jokin tasavallan
alueella oleva kaupunki tai sitä puolustava linnoitus on välttämätön valtion
yhtenäisyyden säilyttämiseksi, sanotaan kyseisen kaupungin/linnoituksen olevan
osa valtiojärkeä. à tämä siis ”järjen” käsitteen objektiivista puolta, siis
järki ymmärrettynä jonkin asian olemiseen kokonaisuudessaan, sen kaikkien osien
liittoon ja välttämättömään siteeseen kaikkien sen muodostavien erilaisten
osien välillä
Entä järjen subjektiivinen puoli, siis järki ymmärryksenä,
kykynä nähdä asian muodostavien osien eheys? Millainen on valtiojärjen
”subjektiivinen puoli”?
Chemnitz määrittelee sen näin: ” Valtiojärki on tietty
poliittinen katsantokanta, joka välttämätön kaikissa julkisissa asioissa,
ohjeissa ja suunnitelmissa, jonka tulee tähdätä yksinomaan valtion säilyttämiseen,
laajenemiseen ja onnellisuuteen ja johon tulee käyttää helpoimpia ja ripeimpiä
toimenpiteitä.” 247
Tällaisessa määritelmässä ei viitata muuhun kuin valtioon
itseensä, siitä ei löydy mitään viittausta luonnolliseen järjestykseen,
maailman järjestykseen tai edes jumalalliseen järjestykseen. Valtiojärjen
määritelmään ei siis kuulu mitään kosmoksesta, luonnosta tai jumalallisesta
järjestyksestä.
Valtiojärki on pohjimmiltaan säilyttävää. Valtiojärjessä on
pohjimmiltaan kyse siitä, että tunnistetaan, mikä on välttämätöntä ja riittävää
valtion olemassaololle ja säilyttämiselle, jotta tämä yhtenäisyys voitaisiin
palauttaa sen vahingoittuessa.
Valtiojärjen epäilemättä kuvailevin piirre on, ettei siinä
ole mitään muuta päämäärää kuin valtio itse.
Voisiko valtiojärki puuttua asioihin vain silloin, kun
järjestys ja valtion olemassaolo on vaarassa? Ei, sillä esim. Palazzon mukaan
tasavalta ei voisi olla olemassa millään hetkellä, jollei valtiojärjen ohjaama
hallinnan taito koko ajan tarkkailisi ja ylläpitäisi valtiota. Hallintaa
tarvitaan siis koko ajan, sen on oltava jatkuvaa.
Valtiojärjen mukana piirtyy esiin historiallinen ja
poliittinen aika, jotka erovat valtavasti keskiajan ja jopa renessanssin
ajatteluun. Valtiojärjen mukana syntyy määrätön aika, joka on yhtä aikaa
ikuisen ja säilyttävän hallinnan aikaa. Valtiojärki ja hallinnan taito eivät
enää aseta alkuperän ongelmaa – ei siis kysymystä alkuperästä, perustasta tai
legitimiteetistä. Valtion legitimiteetti on valtiossa ja ollaan aina jo
hallinnassa, valtiojärjessä ja valtiossa.
Ei siis ole lähtöpisteen ongelmaa, muttei myöskään
päätepisteen ongelmaa: valtiojärki ei huolehdi ihmisten pelastuksesta. Se ei
tavoittele historian loppua, eikä se haaveile viimeisestä imperiumista, joka
hallitsi vielä keskiajan uskonnollista ja historiallista perspektiiviä.
Valtiojärjen ja hallinnan myötä syntyy siis avoin historiallisuus.
Ajatus universaalista rauhasta ei enää muodostu niin, että
viimeinen imperiumi toisi sen mukanaan, vaan valtiojärki hahmottaa rauhan
valtioiden rinnakkaiselona niin, että yhden valtion ylivallan syntyminen
ehkäistään tavoittelemalla valtioiden välistä tasapainoa.
Mitä vallankaappaus tarkoittaa 1600-luvun alun poliittisessa
ajattelussa? Onko se valtiojärjen vastaista? Ei, sillä valtiojärki mahdollistaa
poikkeamisen kaikista yleisistä, erityisistä ja perustavista laeista, millaisia
ne sitten ovatkaan. Valtiojärjen ei tule hallita lakeja seuraten, vaan tarpeen
vaatiessa sen tulee hallita itse lakeja, jos valtion tilanne sitä vaatii.
” Vallankaappaus ei siis ole katkos suhteessa valtiojärkeen.
Päinvastoin, se on tekijä, tapahtuma tai toimintatapa, jonka lait ylittävänä
tai ainakin niille alistumattomana mahtuu täysin valtiojärjen yleiseen
horisonttiin ja muotoon.” 251
Valtiojärki kuitenkin tavallisesti kunnioittaa lakeja, ei
siksi että ne olisivat sitä mahtavampia, vaan siksi, että se käyttää lakeja oman
pelinsä aineksina. Valtiojärki on lakeja perustavampi, mutta käyttää lakeja
tavallisessa toiminnassaan sillä se arvioi ne tarpeellisiksi tai hyödyllisiksi.
Tulee kuitenkin hetkiä, jolloin valtiojärki ei voi käyttää
lakeja vaan se joutuu vapauttamaan itsensä niiden noudattamisesta. Tällainen
voi tapahtua valtion pelastumisen nimissä. à ”Tämä valtion välttämättömyys
suhteessa itseensä johtaa siihen, että valtiojärki työntää tiettynä hetkenä
syrjään kansalaisoikeudet, moraaliset oikeudet ja luonnolliset oikeudet, joita
se oli aiemmin halunnut kunnioittaa ja joita se oli toiminnassaan käyttänyt.”
251 à vallankaappaus on valtion nopeaa,
dramaattista ja välitöntä toimintaa itseään kohtaan, se on valtion pelastamista
käyttämällä mitä tahansa tarvittavia keinoja. Vallankaappauksessa vahvistaa
valtiojärjen ja on valtion itsensä näyttäytymistä, sillä siinä toimijana on
valtio suhteessa itseensä
Koska valtio on välttämätön, politiikka ei kuulu laillisuuden
tai lakien järjestelmän piiriin. Politiikassa on kyse välttämättömyydestä.
Sielunpaimennuksessa oli tärkeää pelastaa kaikki: jokaisen
pelastus on kaikkien pelastus. Valtiojärki kuitenkin on tälle ajattelulle
vastakkainen. Se on valmis uhraaman jotkut kaikkien edestä.
Vastakkainasettelu raakuuksien ja väkivallan välillä:
raakuudet ovat vain joistain oikuista tehtyä väkivaltaa, kun taas viisaiden
yhteisymmärryksen perusteella tehty väkivalta on vallankaappaus. à väkivalta ei ole mitenkään valtiolle
vieras tai siihen kuulumaton väline, jos tilanne vaatii
Bacon kansannousuista… Ensinnäkin, kansannousut ovat luonnollinen
osa res publican elämää. Ne ovat
jotain, jotka syntyvät kuin tyhjästä, poutasään aikaan. On siis laadittava oppi
niistä heikoista signaaleista, jotka enteilevät kansannousua, vaikka
näennäisesti on tyyntä.
Mitkä ovat signaaleita tulevasta kansannoususta Baconille?
Ensinnäkin, erilaiset häiriöäänet, eli kirjotukset, pamfletit ja hallitsijoita
vastustavat keskustelut alkavat kiertää. Toiseksi, aina kun valtio tekee jotain
hyvää ja arvokasta, tyytymättömät näkevät sen huonossa valossa. Kolmanneksi käskyt
kiertävät huonosti, mikä näkyy kahdella tavalla: ensinnäkin käskyn antajat
käskevät arasti ja käskettävät julkeasti. Toinen ongelma on se, kun käskettävä
alkaa tulkitsemaan saamiaan käskyjä eikä noudata niitä kirjaimellisesti.
à nämä alhaalta tulevat merkit antavat
viitteitä nousevasta myrskystä
Ylhäältä tulevat merkit: suvereenia ympäröivät suuret ja
mahtavat eivät osoita olevansa kuuliaisia suvereenin käskyille vaan toimivat
omien intressiensä mukaan. Lopuksi, suvereeni itse antaa huomaamattaan merkin,
kun hän ei pysty enää tarkastelemaan valtion asioita niiden yläpuolelta vaan
antaa näkyvän tukensa jollekin blokille tai ryhmittymälle. Näin hallitsija ei
enää valtiojärjen, vaan sitä alempien intressien parissa.
Kansannousulle on siis merkkejä, ja sille on myös syitä.
Syiksi Bacon listaa vatsan ja pään syyt, puute ja mielipide.
Kansannousujen lääkkeiden tuleekin kohdistua puutteeseen ja
tyytymättömyyteen. Puute poistetaan nostamalla kansan elintasoa – on parempi
että monet kuluttavat vähän kuin että harvat kuluttavat paljon. Rahan kiertoa
nopeutettava, sisäistä kauppaa suosittava, resurssit ja väestö tasapainotettava
(aika edistyksellistä ajattelua!)
Entä tyytymättömyyden estäminen tai poistaminen?
Kansannoususta tulee vaarallinen silloin, kun kansa ja aateli yhdistyvät.
Erikseen hidas kansa ja harvalukuinen aateli ovat puolestaan vaarattomia.
Kuitenkin kansa on paljon vaarallisempi kuin aateli, joten kansan
tyytymättömyyttä ei saa ikinä päästää sellaiseen pisteeseen, että se purkautuu
kapinana. On myös toimittava niin, ettei hidas kansa saa aatelista johtajaa
kapinaansa. On siis luotava katkos kansan ja aatelin välille, etteivät niiden
tyytymättömyydet pääse yhdistymään.
à Baconin ongelma siis hallinta;
kansannousun tai mellakan mahdollisuuden haltuun ottaminen. Näkökulma on siis
jo valtion sisäinen, ei kuten Machiavellilla, jonka ongelma oli, miten hankkia
tai pitää ruhtinaskunta.
Machiavellille vaaran muodostivat ruhtinaan kilpailijat,
mutta Bacon pitää kansaa vaarallisempana. Baconillekin kansa on naiivia, mutta
vaarallista. Aateliset kilpailijat joko ostetaan tai teloitetaan, mutta kansa
on valtion hallinnan perimmäinen kohde – hallinta on pohjimmiltaan väestön
hallintaa.
Machiavellilaisessa kalkyylissa on aina kyse ruhtinaasta ja
tämän todellisista tai kuvitelluista ominaisuuksista: pitäisikö hänen
näyttäytyä oikeudenmukaisena vai epäoikeudenmukaisena? Baconin kalkyyli koskee
puolestaan taloutta. Talous ja
mielipide ovat ne kaksi suurta todellisuuden osatekijää, joita hallinnan täytyy
manipuloida.
1600-luvun alusta lähtien suvereenin ei tule hallitakseen
hyvin tuntea ainoastaan lakia, vaan asiat,
jotka määrittävät valtion voimaa ja sen kykyä olla tulematta muiden
valtaamaksi: syntyy statistiikka, joka tarkoitti alkujaan valtion ja sitä
kulloisellakin hetkellä luonnehtivien voimien ja resurssien tuntemusta.
11. luento
F kertaa edellistä luentoaan ja tarjoaa napakan tiivistyksen:
”Valtio on hallinnallisen järjen regulatiivinen idea.” Tämä tarkoittaa sitä,
että erilaiset asiat, sellaiset kuten suvereeni, tuomari, valtioelin, alue,
laki, ruhtinaan varallisuus jne. alettiin käsittämään valtion perusaineksina à valtio oli tietty tapa käsittää,
analysoida ja määritellä näiden olemassa olevien ainesten luonne ja niiden
väliset suhteet. 274
Valtio on myös tulos operaatiosta, jossa hallinnan taito
rationalisoidaan. Valtiojärjen tehtävänä on täydellistää valtio, sen kohteena
on aina valtio tai valtioksi tuleminen tai valtion palauttaminen.
”Hallinnallinen järki asettaa siis valtion todellisuuden lukemisen malliksi,
päämäräksi ja imperatiiviksi.” 274
1600-luvun ajattelussa valtiojärjen yksi keskeisimmistä
tavoitteista oli estää valtiota joutumasta sellaisten sinänsä luonnollisten
prosessien uhriksi, joita kutsuttiin revoluutioksi, eli vallankumoukseksi. Nämä
revoluution prosessit olivat aikalaisten ymmärryksen mukaan tuhonneet niin
Rooman keisarikunnan kuin Kaarle Suuren keisarikunnankin – revoluutio on
sellaiseen kehään joutumista, joka ensin johdattaa valtiot yltäkylläisyyteen ja
sitten pyyhkii ne pois.
Botero ja Palazzo tarkoittavat valtiojärjellä pohjimmiltaan
valtion ylläpitämistä vallankumouksia vastaan. 1500-luvun ihmisinä he eivät näe
että vallankumouksilta voisi välttyä Platonin ehdottamin keinoin eli hyvällä
perustuslailla, lainsäädännöllä ja hyveellisillä johtajilla, vaan hallinnan
taidolla.
Valtiojärki ottaa annettuna, että on olemassa monia
valtioita, eikä historia etene teleologisesti kohti minkäänlaista hajanaisuuden
lopettavaa viimeistä imperiumia – historia on siis avoin. Mistä tämä ajattelutavan
muutos johtuu?
”Kyse on tietysti Euroopalle tarjotusta ja sille läpi
keskiajan ja käytännössä Rooman keisarikunnasta ja perinnöstä lähtien
pakotettujen vanhojen universaaliuden muotojen lopullisesta katoamisesta.” 278 à muutos institutionalisoitui
Westfalenin sopimuksessa
Samalla tunnustetaan myös uskonpuhdistuksen aiheuttama katkos
kirkon sisällä ja toisaalta se, ettei valtioiden tarvitse politiikassa,
valinnoissaan ja keskinäisissä suhteissaan järjestäytyä uskonnollisen
suuntautuneisuutensa mukaan – katoliset valtiot voivat liittoutua
protestanttisten kanssa ja vice versa.
Kaksi universaaliuden muotoa, valtio ja kirkko, menettivät
merkityksensä eurooppalaisessa politiikassa ja poliittisessa mielikuvituksessa.
Valtioista tuli siis eräänlaisia absoluuttisia yksiköitä,
joista ainakaan suurimmat ja vahvimmat eivät olleet alisteisia muille. Valtiot
ilmaisivat itsensä taloudellisen vaihdon tilassa, kaupallisessa kilpailussa,
kilpailussa merten hallinnasta ja kolonialistisin valloituksin. à valtioiden itsensä ilmaiseminen tuli
mahdolliseksi ainoastaan poliittisen ja taloudellisen kilpailun tilassa
Valtiojärki syntyi Italiassa pienten valtioiden keskinäisten
suhteiden hallitsemisen probleemasta, mutta siitä tuli perustava ajattelun ja
analyysin muoto vasta Espanjassa konkretisoineiden ilmiöiden kautta.
1500-luvulla Espanjasta tuli imperiaalinen, lähes koko
tunnetussa maailmassa läsnä ollut, mahti, joka rikastui nopeasti, mutta köyhtyi
yhtä nopeasti 1600-luvulla.
Mitä aikalaiskommentaattorit ajattelivat tästä kummallisesta
prosessista, jossa lähes monopolistinen mahti saattoi köyhtyä? ”Rikastuminen
voi köyhdyttää, liika valta voi ehdyttää voimavarat ja ylivallan tilanteessa
voidaan joutua sen uhriksi, mitä tästedes kutsutaan vallankumoukseksi, mutta
aivan toisessa merkityksessä: vallankumous niiden todellisten mekanismien
kokonaisuutena, joiden johdosta juuri se, mikä takasi valtion voiman ja
ylivallan, voi sysätä sen perikatoon tai ainakin vähentää sen voimaa.” 279-280
Valtiojärki kehittyi erityisesti niissä maissa, jotka
vastustivat Espanjaa ja sen pyrkimyksiä: Ranskassa, Saksassa ja Tudorien
Englannissa.
Ensimmäinen muodonmuutos ajattelussa oli, kun ruhtinaan
varallisuuden sijaan alettiin ajatella ja huolehtia valtion vauraudesta ja
resursseista – ei enää ruhtinas, vaan valtio vaurauden hallitsijana.
Toiseksi kiinnostuksen kohteiksi eivät enää omistukset
itsessään, vaan valtion sisäinen varallisuus, sen luonnonvarat ja kaupalliset
mahdollisuudet, vaihtotase yms.
Kolmanneksi siirtymä ruhtinaan kilvoittelusta valtioiden
kilpailuun. Yksi keskeinen aspekti tässä siirtyminen alueen kasvattamisesta
valtion voimien kasvattamiseen. Voiman kategorian syntyminen poliittiseen
ajatteluun. Huom. samaan aikaan fysiikassa keksitään voiman käsite, Leibniz
johtava teoreetikko niin poliittisen kuin fysiikan voiman saroilla.
Tasapaino poliittisen päämääränä: esim. Westfalenin rauhan
rajat piti vetää tasapainon ajatuksen ohjaamana.
Eurooppa on 1600-l lähtien perustavasti monikollinen: kukin suvereeni
on suvereeni omassa valtiossaan, mutta universalistista projektia koko Euroopan
alistamisesta keisarille ei enää löydy (öö mites Napoleon?) Eurooppa on siis
maantieteellinen aluejako ja monta valtiota vailla ykseyttä. Euroopassa
kuitenkin vallitsee eroja pienten ja suurten valtioiden välillä ja sen suhde
muuhun maailmaan on hyväksikäyttävä. Siinä Eurooppa 1600-luvun jälkeen.
Tasapaino siis keskeinen käsite ja poliittinen periaate.
Wolff määritteli tasapainon näin 1700-luvulla: ”yhden tai useamman maan
enemmistövoima on yhtä suuri kuin muiden yhdistetty voima.” Siis vahvimpien
voimien ehdoton rajoittaminen, vahvimpien tasapainottaminen ja heikompien
mahdollisuus yhdistyä vahvempia vastaan. 285
Rauha ei enää synny ykseydestä vaan ei-ykseydestä, moninaisuutena
säilytetystä moninaisuudesta.
Valtiojärjen kolme välinettä tasapainon rakentamiseksi. 1.
Sota: on sodittava tasapainon säilyttämiseksi, vrt. keskiaika, jolloin sota oli
kuin lainhoitoa: jotain oli loukattu, ja hän haki oikeuttaan sodalla. 2. Diplomatia:
hiippakunnat, satamat ja alueet eivät enää vaihda omistajiaan perintöoikeuden
tai voittajan oikeuden mukaan, vaan suhteessa tasapainon luomiseen à valtioiden fysiikka korvaa
kuninkaiden oikeuden. Ajatus, että valtiot muodostavat Euroopan tilassa eräänlaisen
yhteenliittymän, sai ajatuksen kansojen oikeudesta, jus gentium, syntymään.
”Eurooppa on tapa saada Saksa unohtamaan imperiumi.” à Voimien tasapaino ja valtojen moneus
esteenä saksalaisille unille imperiumista
3. Pysyvän sotilaallisen keinovalikoiman käyttöönotto.
Vakinaiset armeijat, sotilasammatin synty jne. Tämä ei tarkoita F mukaan sodan
läsnäoloa rauhassa vaan diplomatian läsnäoloa politiikassa ja taloudessa.
luento 12.
Moderni hallinnan taito astuu voimien suhdekentälle. Se
tukeutuu kahteen poliittiseen teknologiaan:
1. Euroopan tasapainoon, jota ylläpitävät pysyvä ja
moninkeskinen diplomatia ja toisaalta ammattiarmeijan organisointi.
2. Poliisi, käsite, jonka historiallisia merkityksiä F käy
läpi. ”1600-luvulta alkaen ’poliisiksi’ aletaan kutsua sitä keinojen
kokonaisuutta, jolla valtion voimaa voidaan kasvattaa niin, että valtion
järjestys samalla pysyy hyvänä.” 299
Saksalainen Just määritteli 1700-l puolivälissä poliisin
näin: se on valtion sisäpuolta koskevien lakien ja säännösten kokonaisuus, joka
pyrkii vahvistamaan ja kasvattamaan valtion voimaan ja saamaan sen voimat
hyvään käyttöön. Poliisin päämäärä on siis saada valtion voimat oikeaan
käyttöön.
Suhde Euroopan tasapainon ja poliisin välillä: Euroopan
tasapainon ongelman päätavoitteena on tavallaan tasapainon säilyttäminen
valtion kasvusta huolimatta, kun taas poliisin ongelmana on valtion voimien
kasvattaminen äärimmilleen niin että hyvä järjestys samalla säilyy.
Jokaisessa valtiossa on myös oltava hyvä poliisi, jotta
eurooppalaisten valtioiden voimat kasvavat samassa suhteessa: tasapaino
järkkyy, jos jokin valtio menettää voimiaan suhteessa muihin. Siksi on kaikkien
valtioiden intressi, että kaikissa valtioissa on hyvä poliisi.
Euroopan tasapainolla ja poliisilla on yhteinen väline:
tilastotiede. Valtion on tiedettävä omat ja muiden valtioiden voimat, jotta
tasapaino voisi säilyä. On siis tunnettava väestön määrä, luonnonvarat,
armeijan koostumus ja pääoman kierto yms. – mutta nämä kaikki ovat tekijöitä,
jotka juuri tilastotiede synnyttää.
Juuri poliisi laittaa tilastotieteen alulle – poliisin
edellytys voimien kehittämisen taitona on, että jokainen valtio tunnistaa
tarkalleen omat mahdollisuutensa ja virtualiteettinsa.
”Poliisi ja tilastotiede ovat toinen toisensa ehtoja, ja
tilastotiede on poliisin ja Euroopan tasapainon yhteinen väline.” 301
Kuitenkaan poliisi-instituutio ei kehittynyt samanlaisena
kaikkiin Euroopan maihin ja esim. Italiasta, valtiojärjen syntymaasta, se
puuttui kokonaan johtuen ulkovaltojen läsnäolosta, kirkon voimasta,
valtiollisesta sirpaleisuudesta yms. à Italia diplomatian, ei poliisin
valtio, ja eräänlainen sissisota tai eräänlainen puolisota on Italian valtion
olemassaolomuoto.
Saksassa, joka sekin oli valtiollisesti hajaantunut,
teoretisointi ja kiinnostus poliisia kohtaan oli kuitenkin suurta à Westfalenin tuottamat feodaalisista
rakenteista synnytetyt pikkuvaltiot olivat valtiollisia laboratorioita.
Saksalaiset yliopistot kehittivät poliisitieteen Polizeiwissenschaftin, joka
oli 1600-l puolivälistä 1700-l loppuun asti saksalainen erikoisuus, joka
lopulta levisi muuhun Eurooppaan.
Ranska oli puolestaan alueellisesti yhtenäinen ja monarkian
johdosta hallinnollisesti keskittynyt valtio, jossa poliisi ei noussut
ongelmaksi Saksan tavalla.
Mistä poliisi huolehtii? 1600-l eläneen ranskalaisen de
Mayernen mukaan jokaisessa hyvässä
hallinnossa tulee olla neljä virkaa: 1) Chancelier, kansleri, joka
huolehtii oikeudesta, 2) Connetable, joka huolehtii armeijasta, 3) Superintendant,
joka huolehtii rahasta ja aivan uutena virkana 4) Conservateur, joka
on poliisin ylläpitäjä ja yleinen edustaja. Hänen roolinaan on ylläpitää
kansassa vaatimattomuuden, hyväntekeväisyyden, lojaliteetin, kekseliäisyyden ja
hyvän taloudenpidon käytäntöä. 304
Ketkä ovat tämän suuren poliisivirkamiehen komennossa ja
mitkä laitokset kuuluvat hänen hallintaansa?
1. Poliisitoimisto. Kaikkien 25 vuotta täyttäneiden miesten
on ilmoittauduttava poliisitoimistoon, jossa hän kertoo mihin ammattiin aikoo ryhtyä
ja nämä tiedot kirjataan rekisteriin.
2. Laupeudentomisto.
Tämä toimisto huolehtii köyhistä sekä sairaista ja invalidisoituneista. Se
huolehtii myös terveydestä ja kaikesta, mikä voi saattaa perheet köyhyyteen.
Antaa myös pieniä lainoja pienkäsityöläisille ja työläisille, jotta nämä
välttyisivät koronkiskureilta.
3. Kauppiasta huolehtiva toimisto, joka edistää kauppaa ja
säätelee markkinoiden ongelmia.
4. Tilustoimisto, joka huolehtii maaomaisuudesta, esim.
siitä, etteivät isäntien oikeudet liikaa muserra kansaa
Poliisi on siis uusi instituutio oikeuden, armeijan ja
talouden rinnalla. Poliisin eräs keskeisimmistä tehtävistä on huolehtia siitä,
että ihmiset kouluttautuvat ammattiin ja että heillä on jokin aktiviteetti
johon sitoutua.
Poliisivaltiota siis kiinnostaa erityisesti se, mitä ihmiset
tekevät, mikä on heidän ammattinsa. Ihmisten toiminta työssään ja ammatissaan
kiinnostaa poliisia siksi, että niillä on vaikutusta valtion voimien
kehitykseen.
Poliisin ensimmäinen huolenaihe onkin ihmisten lukumäärä,
sillä valtion voima riippuu asukkaiden määrästä(toki suhteessa luonnonvaroihin
ja muihin muuttujiin).
Poliisin toinen päämäärä on elämän välttämättömyydet:
elintarvikkeet, vilja yms. maatalouspolitiikka.
Kolmas päämäärä on terveys: pystyäkseen työskentelemään
ihmisten on oltava terveitä. Poliisi valvookin mm. kaupunkien ilmanlaatua.
Tarvitaan siis leveämpiä katuja ja ilmaa myrkyttävien lähteiden eristämistä –
kokonainen uusi kaupunkitilan politiikka saa alkuna.
Neljäs päämäärä. Kun ihmiset voivat pysyä jengissä ja
terveinä, tarvitaan vielä heidän valvomistaan. Tämä tarkoittaa ihmisten
pistämistä työhön ja heidän työnsä tulosten valvomista: tuotteita on
valmistettava valtiolle hyödyllisen mallin mukaan.
Viides päämäärä. Tuotteiden kierron valvominen. Ensinnäkin
kierron fyysisistä ehdoista huolehtiminen: teiden, jokien ja torien yms.
kunnosta huolehtiminen. Myös kiertokulun itsensä valvominen: säännökset,
rajoitteet ja kannustimet hyvän kierron saavuttamiseksi. Esim. pätevät työläiset
eivät saa muuttaa työpaikkansa luota ja kulkuriutta on ehkäistävä, mutta
elintarvikkeiden kiertoa on helpotettava.
”Yleisellä tasolla tai pohjimmiltaan poliisi ohjaa kaikkia
ihmisten yhteiselämän muotoja ja tämä muodostaa poliisin perustavimman
kohteen.” 309
”Ihmisten yhteiselämä ja kommunikaatio on lopulta se alue,
jonka Polizeiwissenschaftin ja sen poliisi-instituution, josta 1600- ka
1700-luvun ihmiset puhuivat, tulisi kattaa.” 310
Poliisin tehtävänä on muuttaa ihmisten yhteiselämä ja
kommunikointi voidaan muuntaa valtion voimaksi.
Poliisin interventiot ihmisten elämään ylittävät pelkän
paljaan elämän ihmisten hengissä pysymisenä: onnelliset ihmiset lisäävät
valtion voimaa.
”Valtion voiman vakiinnuttaminen ja vahvistaminen, valtion
voimien saaminen hyvään käyttöön, alamaisten onnellisuuden aikaansaaminen:
näiden yhdistäminen on poliisille erityistä.” 311
13. luento