Länsi ja Venäjä, kummajaiset toisilleen

Länsimainen liberaali älymystö juhli Neuvostoliiton ja kommunistiblokin luhistumista suurten kertomusten loppunäytöksenä ja maailmanhistorian päätepisteenä. Kommunismin haudalla tanssiessaan he näkivät takanaan irrationaalisen ja väkivaltaisen historian jakobiineineen, natseineen ja kommunisteineen, mutta heidän mielissään siinsi kaunis näky harmonisesta ja rauhanomaisesta tulevaisuudesta, rajattomasta globaalista maailmasta, jossa liberaalidemokratia ja kapitalismi sosioevolutiivisen kehityksen kyseenalaistamattomina kruununjalokivinä olisivat ainoat ajateltavissa olevat tavat järjestää poliittinen yhteisö ja taloudelliset tuotanto- ja omistussuhteet. Historia siis julistettiin päättyneeksi ja maailman piti olla valmis. Venäjänkin odotettiin omaksuvan läntiset arvot kohtuullisen nopeasti. 

Kun poliittinen mielikuvitus oli näin naiivia ja köyhää, ei ole ihme että harmonisen ideaalin ja todellisuuden välillä on nyt yli 20 vuotta kylmän sodan päättymisen jälkeen Venäjän kokoinen kuilu. Monet liberalistiset ajattelijat siis tosissaan esittivät kylmän sodan päätyttyä, että väkivalta ja poliittiset intohimot kuuluvat arkaaiseen menneisyyteen, ja niiden on globalisaation aikakaudella määrä väistyä kehityksen, ns. pehmeän kaupallisuuden tieltä. Globalisaatiouskoiset eivät tietenkään uhraa ajatustakaan sille, että kaikista kahleistaan vapautettu pääoma saattaisi myös riistää ja alistaa, vaan globalistien mukaan pääoma vain ja ainoastaan sivilisoi ja toimii puolueettomana rauhanlähettiläänä. Tällaista valtavirta-ajattelua edustaa esimerkiksi suuri intellektuellimme Tuomas Enbuske, joka Ylen pressiklubissa heilutteli setelitukkoa ja silmät kirkkaina vakuutteli kansalle, että kaupankäynti on aina ja kaikkialla tehokkainta rauhantyötä. Eli aina kun jossain tapahtuu algoritmin tekemä öljyfutuurikauppa tai joku 13-vuotias aasialainen palkataan länsiomisteiseen hikipajaan tekemään nälkäpalkalla Niken tossuja, niin se enbuskien mukaan jotenkin maagisesti edistää ihmisoikeuksia ja rauhantyötä, vaikka me tyhmemmät emme sitä välttämättä heti ymmärtäisikään.

Enbuskeista huolimatta liberaalia ajattelua on helppoa kannattaa, sillä se vetoaa universalismiin: liberalismi puhuu koko ihmiskunnasta eikä vain jostain valitusta kansasta, se uskoo universaaliin järkeen sekä Ihmiseen isolla iillä, jota voisi paremman käsitteen puutteessa kutsua eräänlaiseksi platonilaiseksi ihmisyyden ideaksi. Minustakin universalismi on tuhat kertaa kannatettavampaa kuin tunkkainen nurkkakuntapatriotismi tai rasistinen nationalismi. Rationalistinen ja universalistinen liberalismi on poliittisena tulkintakehikkona kuitenkin kovin ohutveristä ja empiiriselle todellisuudelle sokeaa, sillä se ei ymmärrä lainkaan sellaisia elämään ja ihmisolemukseen erottamattomasti kuuluvia seikkoja kuin intohimoja, irrationaalisuutta ja meihin kaikkiin sisäänkirjoitettua tarvetta kuulua johonkin itseämme suurempaan.

Millainen sitten on liberalismin ihmiskäsitys? Kärjistettynä homo liberalismus on hedonistinen individualisti, joka rationaalisena valitsijana ei ryhdy mihinkään ilman perusteellista panos-tuotos-laskelmaa ja taloudellista kannustinta. Liberaalia ekspressiivistä individualistia kauhistuttaa kaikenlainen sitoutuminen, mutta sitäkin enemmän hän nauttii mahdollisuudestaan kokeilla ja leikitellä symboleilla ja identiteeteillä; tänään Audi-mies, huomenna Lexus-mies! Liberaali individualisti on siis historiaton eikä häntä sido muihin minkäänlainen tukahduttava pakkoyhteisöllisyys – tästä osoituksena liberaalien hellyttävä valtiovastaisuus. Poliittinen toimintakaan ei liberaalia individualistia liiemmin innosta. Poliitikot ovat individualistimme puolesta jatkokautensa ansainneet, kunhan he vain turvaavat markkinoiden häiriöttömän toiminnan ja antavat kuluttajakansalaisille lupauksen loputtomasta materiaalisten tarpeiden tyydytyksestä. Historiaton, nomadistinen ja vailla poliittisia intohimoja – sellainen siis on kärjistettynä homo liberalismus.

Hahmottelin yllä homo liberalismuksen oikeastaan vain kontrastiksi sille, millaisena näen venäläisyyden. En todellakaan ole venäläisyyden tuntija enkä ole syvällisesti perehtynyt venäläiseen kulttuuriin, joten voin ainoastaan kirjoittaa siitä, millaisena venäläisyys minulle näyttäytyy. Jos länsimainen kulttuuri on edennyt kohti sokeaa individualismia ja yhteisen arvopohjan nopeaa murenemista, vaikuttaa venäläisyys vielä 2000-luvullakin konservatiiviselta ja yhteisölliseltä – tai ainakin sitoutumista ja uhrautumista arvostavalta. Rationalistinen länsi ja metafyysis-maaginen Venäjä eivät vaikuta ymmärtävän toisiaan, ne eivät puhu samaa kieltä. Lännen rationalistis-liberalistinen ajattelu on kylmän sodan jälkeen korostanut globalisoitumisen ja keskinäisriippuvaisuuden merkitystä maailmanpoliittista logiikkaa ja liikkumatilaa muovaavina tekijöinä. Putinilainen voimapolitiikka ja sodan käyttäminen geopoliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi on läntisestä perspektiivistä katsottuna anomalia, jollaiselle ei pitänyt enää olla sijaa keskinäisriippuvaiseksi muuttuneessa maailmassa.

Ongelma onkin se, että Venäjä ei ole läntisessä mielessä rationaalinen, eikä historiaton nyky-liberaali voi millään ymmärtää Venäjää. Venäjä on aina ollut autoritaarinen, kansaa on kohdeltu kuin karjaa ja se on ollut sidottuna joko turpeeseen tai keskusjohtoisesti johdettuihin tehtaisiin. Ehkä meidän olisi syytä kiinnittää huomiota historiallisiin jatkuvuuksiin näyttävien katkosten ja murrosten lisäksi. 300 vuotta Romanovien perintöä ja kansaan syöpynyttä alamaisuusmentaliteettia ei pyyhkiytynyt pois lokakuun 1917 vallankumouksessa – joka vastoin marxilaista teoriaa tapahtui Euroopan takapajuisimmassa valtiossa – vaan bolsevismi hyvin nopeasti omaksui mm. keisarillisen Venäjän panslavistisen asenteen ja ortodoksisen Venäjän kristillinen lähetystehtävä voitiin ongelmitta korvata kommunistisella lähetystehtävällä, eli maailmanvallankumouksen edistämisellä. Jos neuvostokommunismin punapintaa viitsii hieman raaputtaa, sen alta paljastuu monisatavuotinen venäläinen autoritaarisuus. Bolsevismi oli pohjimmiltaan puolueen harjoittamaa keisarivaltaa punalippuun kiedottuna – historiallinen jatkuvuus painoi enemmän kuin näennäinen katkos.

Toisin kuin länsi uskoi ja toivoi, Venäjästä ei muutamassa vuodessa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kehittynyt läntisen arvoyhteisön jäsentä, vaan kommunismin tilalle pystytettiin nopeasti brutaali oligarkkikapitalismi, joka ei millään tapaa ole tehnyt Venäjästä parempaa maata kansalaisilleen. Kansa siis kärsii edelleen, mutta sekään ei ole Venäjällä mikään uusi asia. Ehkä ortodoksisen kristikansan mielestä ihmisten kuuluukin hieman kärsiä, sillä eikö kärsimys ylevöitä ja osoita moraalista vahvuutta – kuolla kuuluu nuorukaisen ja kärsiä kristityn? Johonkin köyhän kansan syvien rivien mahdollinen turhautuminen ja tyytymättömyys hitaaseen talouskasvuun pitää kuitenkin kanavoida. Putinin Venäjä on ilmeisen onnistuneesti kanavoinut kansan pelot ja raivon niin sisäisiin kuin ulkoisiinkin vihollisiin. Venäjällä homous on kuvattu länsimaisen dekadenssin ilmentymäksi, rajojen ulkopuolelta Äiti Venäjän sisuksiin tihkuvaksi saastaksi, jota vastaan konservatiivisen kristikansan on taisteltava yhtenä rintamana. Ulkoiseksi viholliseksi Venäjälle kelpaa sellainen monimerkityksinen konstruktio kuin ”Länsi”. Vaikuttaa siltä, että nyky-Venäjä on taas omaksunut Neuvostoliiton itseymmärryksen ja roolin lännen maailmanpoliittisena ja kulttuurillisena vastapoolina. Moni vanha Tehtaankadulle kumartelija on Suomessa Neuvostoliiton hajoamisesta huolimatta yhäkin halukas näkemään Venäjän jonkinlaisena vaihtoehtona amerikkalaiselle hegemonialle, vaikka venäläinen militarismi ja oligarkkikapitalismi ovat vähintään yhtä sairaita ilmiöitä kuin amerikkalainen turbokapitalismi ja maailmanpoliisina huseeraaminen.

Venäjällä valtaa käyttää tsaari Putin, lännessä kasvottomat markkinavoimat. Lännessä on käynnissä yhteisen todellisuuden hajoaminen, kun rikkain prosentti rohmuaa uskomattomia omaisuuksia kaikkien muiden kustannuksella ja keskiluokkaa kuristetaan kuoliaaksi. Venäjällä taas konservatiivinen nationalismi homofobioineen ja vanhoillisine kirkkoineen toimii yhteiskuntaa koossa pitävänä sosiaalisena kittinä, mutta vahvan yhteenkuuluvuuden kääntöpuolena on yksiarvoinen ja uudistuskyvytön yhteiskunta, jossa tarpeelliset yhteiskunnalliset reformit korvataan neuvostonostalgialla ja asevarustelulla. Pahoin pelkään, että lännen ja Venäjän välit pysyvät pitkään jäässä, ja pahimman skenaarion mukaan Yhdysvalloissa nousee vallankahvaan uusi Reagan, joka haluaa avoimesti kalistella aseita Venäjän kanssa. Parhaassa tapauksessa Venäjän nouseva keskiluokka kukistaa Putinin verettömässä vallankaappauksessa ja Venäjälle saataisiin pystytettyä edes kelvollinen porvarillinen parlamentarismi. Aika näyttää mitä tulee tapahtumaan, mutta itse en uskalla olla kovin toiveikkaalla päällä.