Psykiatria
ja normalisoiva valta
Michel
Foucault käsitteli lukuvuoden 1974-1975 College de Francen
luentokurssillaan psykiatrisen vallan leviämistä sairaalan neljän
seinän sisältä koko yhteiskunnan tilaan. 1800-luku oli poliittisen
kuohunnan vuosisata, jonka aikana psykiatrinen tieto muuttui
yleiseksi yhteiskunnalliseksi tietomuodoksi, joka tarkkaili ja
arvotti ihmisiä muuallakin kuin sairaalainstituution sisällä.
Psykiatriasta kehittyi eräänlainen yleisen yhteiskuntahygienian
muoto, joka sai tehtäväkseen yhteiskunnan suojelemisen
vaaralliselta ainekselta. Psykiatrian integroimiselle osaksi
juridista järjestelmää oli siis vahva poliittinen tilaus.
1800-luvun alussa psykiatria oli tieteenä vielä lapsenkengissään
ja sen kiinnostuksen kohteina olivat esimerkiksi ihmishirviöt ja
erityisen väkivaltaiset rikolliset – marginaaliset ilmiöt, joilla
ei ollut suurta yhteiskunnallista relevanssia. Vuosisadan loppuun
mennessä psykiatriasta oli kuitenkin kehittynyt kaikkialla
läsnäolevaa tarkkailevaa ja rankaisevaa vallan teknologiaa, yleistä
yhteiskuntahygieniaa, jonka tehtävänä oli tunnistaa ja eristää
kelvoton ja vaarallinen aines mielisairaaloihin ja vankiloihin.
Foucault
huomauttaa, että psykiatriasta on kehittynyt länsimaisessa
oikeudenkäytössä diskurssi, jolla on oikeus tuomita jopa
kuolemaan. Psykiatrien lausunnot eivät ota kantaa siihen, onko
syytetty syyllistynyt siihen rikokseen mistä häntä syytetään,
vaan heidän asiantuntijalausuntonsa koskevat useammin syytetyn
elämäntapaa, hänen luonnettaan ja psyykkistä rakennettaan –
siis sitä, onko hän mahdollisesti vaarallinen yksilö. Tämän
diskurssin ja vallan tekniikan tarkastelun kohteena ei siis ole itse
rikollinen teko, vaan poikkeava elämä, joka on tuottanut rikollinen
teon. Psykiatrisen diskurssin objektina ei ole syytetty, jota
arvioidaan juridisella dikotomialla syyllinen/syytön, vaan
psykiatria tarkastelee yksilöitä ja heidän elämäänsä
asteikolla normaali-abnormaali.
Foucault
määrittelee luentosarjansa perimmäiseksi tarkoitukseksi tutkia
normalisaatiota vallan tekniikkana, joten luentokurssi kytkeytyy
Foucault'n 1970-luvun laajempaan valtaa käsittelevään
tutkimukseen. Selkiyttääkseen psykiatrian suhdetta normalisoivaan
valtaan Foucault kertasi luentokurssinsa alussa kuulijoilleen
kuuluisan näkemyksensä, jonka mukaan moderni valta ei ole
repressiivistä vaan tuottavaa. Foucault'n mukaan
länsimaisessa kulttuurissa on ollut vain kaksi tapaa kontrolloida
yksilöitä: ulossulkeminen ja sisäänrajaaminen eli inkluusio.
Ulossulkeminen on näistä kahdesta kontrollitavasta ja vallan
tekniikasta vanhempi ja yksinkertaisempi. Ulossulkemisen
malliesimerkkinä Foucault käyttää spitaalisten karkottamista
kaupungista. Se on keino, johon monet eurooppalaiset kaupungit
turvautuivat keskiajalla tervettä väestöä suojellakseen.
Inklusiivinen mallin logiikka on aivan erilainen. Se ei perustu
siihen että ei-haluttu aines häädetään pois, vaan siihen että
kaikkia tarkkaillaan, jokainen yksilö kirjataan rekistereihin ja
jokaisesta tuotetaan tietoa – valta perustuu siis tarkkailuun ja
tiedon tuottamiseen. Näin vallasta tulee tuottavaa 1700-luvun
aikana; se ei ole enää negatiivista, ulossulkevaa valtaa, vaan
sisäänsulkevaa, tuottavaa ja tuontoprosesseihin integroitunutta
valtaa. Psykiatriasta on länsimaiden historiassa kehittynyt tietoon
perustuvaa valtaa par excellence. Se on tieteellisen
diskurssin legitimoimaa tietoa ja käytäntöä, jolla on valta
lausua, onko yksilö normaali yhteiskunnan jäsen vai onko hän
abnormi, poikkeava yksilö, joka on mahdollisesti vaaraksi
yhteiskunnalle.
Modernin
vallan tuottava luonne on helppo ymmärtää jos sitä vertaa
keskiaikaiseen vallankäyttöön ja oikeuskäytäntöön. Keskiajalta
aina uuden ajan alkupuolelle asti rikos oli ensisijaisesti loukkaus
suvereenia vastaan. Julman väkivaltaiset rikokset piti rangaista
rituaalissa, jossa rikoksen julmuus ylitettiin: suvereeni sai voiton
rikoksen tekijästä tekemällä tälle pahempaa väkivaltaa kuin
mihin rikollinen itse oli pystynyt. Rankaisun julmuus pyyhki pois
rikoksen, se antoi suvereenille voiton rikoksesta ja rikollisesta,
joka saatettiin rituaalisen kiduttamisen jälkeen polttaa tuhkaksi ja
siten kirjaimellisesti hävittää maan päältä. 1700-luvun aikana
vanha vallankäytön mekanismi teki hiljalleen tilaa uusille
vallankäytön tekniikoille, jotka perustuivat tarkkailuun ja
tiedontuottamiseen. Uudet vallan tekniikat mahdollistivat
katkeamattoman vallankäytön, joka ei tapahtunut enää vain
satunnaisesti vallan rituaaleissa, vaan josta tuli jatkuvaa.
Juridiikassa lain arbitraarisuus teki tilaa kodifioidulle laille,
jossa jokaiselle rikokselle oli määrätty sitä vastaava
rangaistus. Näin laki ei ollut enää sidoksissa suvereeniin ja
hänen persoonaansa, vaan kodifioitu laki kohteli kaikkia
rikoksentekijöitä samalla tavalla.
Ihmishirviö
Foucault'n
ajattelun ja tuotannon paljon minua paremmin tunteva Eetu Viren
kirjoittaa, että ”koko yhteiskunnassa toimiva, vaaroja
tunnistamaan pyrkivä psykiatrinen valta ei ole peräisin
lääketieteestä eikä oikeudesta vaan valtakäytännöistä, joiden
kohteena olivat 'abnormit'.” Abnormit ovat yksinkertaisesti jollain
tapaa poikkeavia yksilöitä, vaikka käsite on myöhemmin viitannut
erityisesti rikollisiin ja hulluihin. Abnormilla on Foucault'n mukaan
kolme keskeistä historiallista hahmoa. Nämä ovat ihmishirviö,
uppiniskainen yksilö ja itsensätyydyttäjä, jotka ovat kukin
vuorollaan olleet yleisimmät abnormin ilmenemismuodot
yhteiskunnassa.
Historiallisesti
vanhin Foucault'n tarkastelemista abnormin hahmoista on ihmishirviö,
joka nousi esiin 1700-luvun lopun poliittisten kumousten yhteydessä.
1700-luvun poliittiset sopimusteoriat esittävät, että yhteiskunnat
ovat syntyneet sopimuksesta liittyä yhteen, jättää väkivaltainen
luonnontila taakse ja toimia yhdessä. Rikollinen omalla
toiminnallaan, rikkoessaan yhteiskunnan lakeja, alkoi näyttäytyä
raakaa luontoa edustavana vaarallisena elementtinä, joka uhkasi
järjestäytynyttä yhteiskuntaruumista. Mikä tällainen raakaa
luontoa edustava rikollinen oli, ellei hirviö? Uuden ajan alun
rikollinen hirviö oli paradoksaalinen hahmo, sillä hän edusti
arkaaista uhkaavaa luontoa, joka uhmasi ihmisen korkeampaa luontoa:
ihmisen kykyä toimia yhteistyössä ja rakentaa yhteiseen hyvään
perustuvia yhteiskuntia. Ihmishirviössä ihmisen alhaisempi ja
raaempi luonto siis haastoi ihmisen ylevämmän ja kehittyneemmän,
sosiaalisen luonnon.
Teoria
poliittisesta hirviöstä nousi esiin 1760-luvulla ja se näytteli
suurta roolia Ranskan vallankumouksen poliittisessa
mielikuvituksessa. 1700-luvun lopun poliittinen hirviö oli ihminen,
joka rikkoi yhteiskuntasopimusta vastaan; hän rikkoi kollektiivista
intressiä vastaan nostaen oman intressinsä sen edelle – hän oli
siis tässä mielessä luonnoton. Poliittinen monsteri oli despootti,
joka nosti itsensä lakien yläpuolelle ja siten rikkoi ihmisen
korkeampaa luontoa edustanutta yhteiskuntasopimusta vastaan tai
kielsi sen. Poliittisen hirviön arkkityyppi oli tietenkin
despoottinen kuningas, Ludvig XVI. Koska kuningas ei myöntänyt
yhteiskuntasopimuksen olemassaoloa ja asettui sen yläpuolelle, hän
oli koko yhteiskunnan vihollinen.
Myös
Marie-Antoinettesta muodostui vallankumouksellisessa kirjallisuudessa
arkkihirviö, jonka väitettiin sekaantuneen muun muassa insestiin ja
homoseksuaalisuuteen. Saman aikakauden vastavallankumouksellinen
kirjallisuus löysi oman hirviönsä vallankumouksellisista,
uhkaavista ja impulsiivisista köyhien massoista, jotka rikkoivat
yhteiskuntasopimuksen kapinoimalla. Oli siis kahdenlaisia poliittisia
hirviöitä: niitä, jotka rikkoivat yhteiskuntasopimuksen sen
yläpuolelta (kuninkaalliset) sekä niitä jotka rikkoivat sen
alapuolelta (kapinoivat massat) – näiden väliin jäivät
tietenkin porvarilliset keskiluokat, jotka kavahtivat ääripäitä
joiden väliin he sosiaaliluokkana sijoittuivat.
Kriminaalipsykologia
ja vietit
1800-luvun
alkupuolella Ranskaa järisytti kolme murhatapausta, joiden
tutkiminen ja selvittäminen loivat tilauksen kriminaalipsykologian
kehittämiselle.
1)
”Selestatin nainen” tappoi oman lapsensa nälänhädän aikana
vuonna 1817 ja söi hänen reitensä. Teon motiiviksi voitiin
osoittaa nälkä, ei hulluus ja harhat, joten tekoa ymmärrettiin sen
karmeudesta huolimatta, eikä se vielä herättänyt kovin suurta
lääketieteellis-juridista mielenkiintoa.
2)
Papavoinen tapaus. Papavoine niminen mies tappoi kaksi lasta joita
hän ei tuntenut ennalta. Hän ilmoitti motiivikseen sen, että hän
luuli lasten olleen kuninkaallista syntyperää – hänen katsottiin
kärsivän harhoista ja hulluudesta, joten teko voitiin laittaa
hulluuden piikkiin.
3)
Kriminaalipsykiatrian synnyn kannalta kaikkein tärkein tapaus oli
Henriette Cornierin tapaus. Henriette Cornier oli Pariisissa asunut
kotiapulainen, joka katkaisi vuonna 1825 pienen vauvan kaulan. Hän
sanoi kuulustelussa, että hän vain sattui saamaan idean tappaa
pikkulapsi brutaalisti: tekoa ei selittänyt nälän tapainen
alkukantainen tarve tai hulluuden harhat.
Cornierin
tapaus oli ongelmallinen uudelle rangaistusjärjestelmälle, joka
perustui siihen, että rangaistukset oli kodifioitu ja niiden piti
vastata rikosta, siis olla tasapainossa rikoksen laadun ja vakavuuden
kanssa. Millainen rangaistus olisi ollut sopiva tai riittävä
silmittömän väkivaltaiselle murhalle, jolle ei ollut näennäisesti
mitään rationaalista motiivia, mutta jota ei voitu selittää
hulluuden harhoillakaan? Uudessa kodifioidussa lakijärjestelmässä
teolle ja tekijälle oli pystyttävä osoittamaan motiivi ja
rationaalisuus, jotka johtivat tekoon. Rangaistusjärjestelmä
jumittui ja muuttui neuvottomaksi kohdatessaan rikoksen, jolle ei
löytynyt ymmärrettävää syytä ja motiivia, mutta joka kuitenkin
piti rangaista, sillä tekijä oli järjissään eikä voinut siksi
vedota lieventäviin asianhaaroihin. Cornierin selittämätön rikos
antoi psykiatrialle mahdollisuuden ujuttautua osaksi
rangaistusjärjestelmää.
Cornierin
tekemä murha kuohutti mieliä ja oikeusjärjestelmällä oli suuri
paine saada tapaukselle jonkinlainen selitys. Tässä kohtaa psykiatria astui esiin. Se väitti
pystyvänsä osoittamaan piilevän rationaalisuuden teolle, joka oli näennäisesti täysin järjetön. Psykiatria esitti olevansa tiede, joka
pystyy erottamaan pienimmätkin piilevän hulluuden merkit, joita
maallikot tai muiden tieteiden harjoittajat eivät pystyneet
erottamaan. Psykiatria toisin sanoen esitti olevansa välttämätön
ja korvaamaton tiede yhteiskunnassa, joka kohtasi kauhistuttavia ja
motiivittomilta vaikuttaneita rikoksia. Tämä psykiatrian
itsevarmuus oli siunaus oikeuslaitokselle, sillä psykiatrian kyky
osoittaa salattu, hullu motiivi näennäisen motiivittomille
rikoksille palautti oikeuslaitoksen kyvyn rankaista.
Mitä
Cornierin oikeusjutussa tapahtui? Hänen teolleen ei voitu esittää
selkeää motiivia, mutta hänen aiemmasta elämästään, hänen
irstailustaan, juurtumattomuudestaan, aviottomista lapsistaan ynnä
muusta säädyttömyydestään voitiin psykiatrien mielestä jo nähdä
tulevan rikoksen siemenet. Hänen elämänsä siis tuomitsi
hänet, se ikään kuin kaikessa paheksuttavuudessaan ja
epämääräisyydessään ennakoi suurta rikosta ja tarjosi
selittävän kehyksen teolle, jolle oli vaikea osoittaa minkäänlaista
motiivia. Itse murha selitettiin lopulta yllättäen puhjenneella
psyykkisellä oireella, mutta jo hänen aiempi elämänsä antoi
psykiatrien mukaan viitteitä siitä, että hänellä oli kyky näin
raakaan rikokseen.
Cornierin
tapauksen juridis-psykiatrisessa selityksessä nousi ensimmäistä
kertaa keskeisesti esiin vietin käsite. Cornieria ei tutkittu
harhojen vallassa olevana ihmisenä, vaan hänen toimintansa
selittämisen keskiöön nousivat vietit. Vietin käsitteen
omaksumisella psykiatriseen diskurssiin tuli olemaan suuri merkitys
sille, että psykiatriset tekniikat pystyivät murtautumaan ulos
sairaalan seinien sisältä ja muuttumaan yleiseksi
yhteiskuntahygieniaksi. Eetu Virenin sanoin vietistä ”tulee
pesäke, jonka kautta psykiatriset vallan tekniikat voidaan yleistää
koko yhteiskuntaan.” Mielisairaat olivat vielä 1800-luvun alun
käsityksen mukaan ihmisiä, jotka elivät harhojen vallassa
kykenemättä erottamaan totuutta harhasta. Mielisairaus oli siis
aina Cornierin tapaukseen asti tarkoittanut harhaisuutta:
kyvyttömyyttä erottaa todellisuus epätodesta – mielisairas oli
harhainen, eikä siksi juridisesti vastuullinen teoistaan. Vietin
käsitteen läpimurron ansiosta psykiatria saattoi murtautua
mielisairaalan neljän seinän sisältä koko yhteiskunnan tilaan
siitä hyvin yksinkertaisesta syystä, että kaikilla ihmisillä on
vietit. Jos niiden pervertoitunut tai väärinkohdistunut toiminta
tuottaa vaarallista käytöstä, tarvitaan tieteellistä
yhteiskuntahygieniaa, joka tunnistaa vääristyneen viettirakenteen
omaavat ihmiset ja sulkee heidät potentiaalisesti vaarallisina
yksilöinä hoitolaitoksiin ja vankiloihin.
Vietin
käsitteen esiinnousu vahvisti myös psykiatrisen ja juridisen
mekanismin keskinäistä vuorovaikutusta. Kun vietit nostettiin
rikollista ja poikkeavaa toimintaa selittäväksi taustatekijäksi,
oikeuslaitos tunsi löytäneensä vankan tieteellisen pohjan, johon
rankaiseminen voitiin perustaa. Asema oikeudelliseen apparaattiin
integoituneena tieteenalana puolestaan vahvisti psykiatrian
arvostusta ja vaikutusvaltaa tieteiden kentällä. 1840-luvun aikana
psykiatria integroitiin vahvemmin osaksi Ranskan hallintokoneistoa.
Vuoden 1838 laki määräsi psykiatrit arvioimaan mielisairaiden
vaarallisuutta perheenjäsenilleen ja yhteiskunnalle. Näin
psykiatrista tuli viranomainen, jonka vastuulla oli tutkia
perheensisäisiä suhteita. Näin psykiatrinen valta astui
ydinperheen sisään ja se osittain korvasi perheen paternaalisen
vallan – aiemmin perheet olivat itse saaneet päättää,
lähetettiinkö mielisairas perheenjäsen mielisairaalaan vai ei.
Psykiatri-viranomainen valtuutettiin tekemään interventioita
perheiden sisäisiin suhteisiin ja tutkimaan perhedynamiikkaa,
hänellä oli hallinnon mandaatti suorittaa yhteiskuntahygieniaa, eli
ennaltaehkäistä väkivallan ja sekasorron puhkeamista tunnistamalla
vaaralliset yksilöt perheiden sisältä ja sulkemalla heidät
mielisairaalaan pois perheen ja yhteiskunnan parista.
Vietin
käsitteen läpimurto psykiatriassa sai aikaan myös sen, että
”osittainen hulluus” muuttui psykiatrien mukaan mahdottomaksi:
ihminen joka sai minkä tahansa harhan, hulluuskohtauksen tms.,
vaikka kuinka lievän tai lyhytkestoisen, ei ollut enää vain
osittain tai väliaikaisesti hullu, vaan totaalisen mielisairauden
tai hulluuden tilassa. Hulluuskohtaus oli merkki viettirakenteen
poikkeamista, ja jos viettitaloudessa oli jotain vialla, henkilö oli
mielisairas. Hulluus ei 1850-luvulta lähtien enää tarkoittanut
sitä, että henkilö eläisi harhojen maailmassa pystymättä
erottamaan totta epätodesta, vaan sitä että hän oli tahattomien
ja tahdottomien mielen prosessien vanki. Kaikki harhat ja muut
hulluuden muodot johtuivat psykiatrian mukaan siitä, että
mielisairaan tahdottomat prosessit olivat vahvempia kuin
tahdonalaiset. Yksilön toiminta arvotettiin terveeksi kun se
noudatti normeja ja oli tahdonalaista, kun sairas toiminta puolestaan
poikkesi normista eikä ollut tahdonalaista. Jokainen mielisairas oli
potentiaalisesti vaarallinen ja jokainen yhteiskunnan normeja vastaan
rikkova rikollinen oli potentiaalisesti mielisairas. Näin
viettitaloudeltaan poikkeavan abnormin hahmo alkoi sulkea sisäänsä
sekä hullun että rikollisen, jotka alkoivat tarkoittaa suunnilleen
samaa asiaa.
Tämän
psykiatrian muodonmuutoksen ansiosta kaikki toiminta, niin
ykilöllinen kuin yhteiskunnallinenkin, voitiin alistaa psykiatrisen
katseen arvioitavaksi. Psykiatrista tuli koko yhteiskunnan tilassa
toiminutta tekniikkaa ja yleistä tietomuotoa, joka kohdisti
läpitunkevan katseensa liiallisiin ja vääristyneisiin vietteihin
sekä kaikkeen normeista poikkeavaan, esimerkiksi erilaisiin
vallankumouksellisiin liikkeisiin. Psykiatria on porvarillisen
yhteiskunnan keskeinen lääketieteellis-juridinen teknologia, joka
määrittelee ihmisiä akselilla normaali-abnormaali ja jolla on
oikeus sulkea abnormit yksilöt laitoksiin, joissa he eivät voi olla
vaaraksi järjestäytyneelle yhteiskunnalle.
Synti,
liha ja tunnustus
Juuri
kun Foucault oli päässyt vietin käsitteen kautta pureutumaan
1800-luvun psykiatrisen vallan kasvuun, hän aloittikin seitsemännen
luentonsa tarkastelemalla kristillisten ripittäytymiskäytäntöjen
historiaa. Tälläkin luentokurssilla siis nousivat esiin Foucault'n
ajattelusta tutut itsetutkiskelun, paimenvallan ja subjektiksi
tulemisen aiheet. Ripittäytymiskäytäntöjen suhde itsetutkiskeluun
sekä kristillinen lihan käsite nivoutuvat myös saumattomasti
abnormaaliuden problematiikkaan.
Alkukristillisyydessä
ripittäytyminen poikkesi huomattavasti myöhemmästä katolisesta
käytännöstä. Alkukristillisyydessä ripittäytymisen tai
synnintunnustuksen saattoi tehdä vain kerran elämässään ja vain
piispan suostumuksella. Ripittäytyminen edellytti vakavan synnin
tekemistä ja katumusharjoitukset olivat pitkäkestoisia ja
fyysisesti sekä henkisesti vaativia. Katumusharjoitusten jälkeen
katuja saattoi palata yhteisön jäseneksi, mutta sekään ei ollut
varmaa pahimmille syntisäkeille. Alkukristillisyydessä julkinen
ripittäytyminen ei ollut jatkuvaa, vaan se tapahtui enintään
kerran elämässä erittäin paheksuttavien syntien
anteeksisaamiseksi.
500-luvulla
kehittyi uusi germaaninen ripittäytymisharjoitus, jossa kutakin
syntiä vastasi tietty katumusharjoitus ja papille piti ripittäytyä
aina kun teki syntiä. Ripittäytyjän häpeä hänen kertoessaan
papille tai isommalle ihmisjoukolle synneistään oli se hinta, jolla
hän saattoi lunastaa anteeksiannon. Keskeistä ripittäytymisessä
oli siis häpeäntunne ja sen iskostuminen ripittäytyjän sieluun.
1200-luvulta lähtien ripittäytyminen institutionalisoitui ja
ripittäytymisestä tuli jatkuvaa: maallikoiden oli ripittäydyttävä
vähintään kerran vuodessa ja heidän oli ripissä tunnustettava
kaikki syntinsä jotka he olivat tehneet sitten viime ripin. Tämä
ripittäytymisen pakollisuus ja institutionalisoituminen johtivat
tietenkin pappien vallan kasvuun, sillä he saivat tietoa
seurakuntalaisten teoista ja sielunelämästä. Papeilla oli
rippi-instituution ansiosta suotu asema Jumalan välikappaleina,
minkä lisäksi he päättivät ripittäytyjälle määrättävistä
katumusharjoituksista ja syntien anteeksiannosta.
Trenton
konsiilissa rippi-instituutio vahvistui entisestään ja
pastoraalivalta lujittui: papin silmien ja korvien oli nähtävä ja
kuultava kaikki mitä hänen laumassaan tapahtui, jotta hän pystyi
hyvänä paimenena valvomaan ja auttamaan laumansa jäsenten sieluja.
Konsiilin jälkee ripissä ja syntien tunnustamisessa fokus ei
Foucault'n mukaan keskittynyt enää niinkään tehtyihin synteihin
vaan jo silkkoihin ajatuksiin ja tuntemuksiin: papin oli tiedettävä,
millaisia ruumiillisia tuntemuksia ripittäytyjällä oli, oliko hän
tuntenut silmän, korvan tai kosketusaistin kiusaksia... Foucault'n
mukaan kristillinen lihan käsite syntyi
ripittäytymiskäytäntöjen yhteydessä, kun ripittäytyjän oli
jatkuvasti reflektoitava itseään, tarkasteltava ja tutkailtava
halujaan, himojaan ja ajatuksiaan. Tämä jatkuva itsereflektio ja
omista tuntemuksistaan ja kiusauksistaan sielunpaimenelle
tilittämisen pakko tuottivat siis lihan, jonka kautta
paholainen yritti saada kristityn sielun haltuunsa. Kristillinen liha
on altis synnille, joten sen kurissapitämisestä tuli myös
pappisseminaarien ja muiden kristillisten instituutioiden keskeinen
kysymys. Pappisseminaareissa alettiinkin keskittää erityistä
huomiota masturboinnin syntiin.
Masturbaation
lisäksi kristillinen pastoraalivalta huolestui kouristelevasta,
kapinoivasta lihasta (convulsive flesh). Kun pastoraalivalta
hivuttautui yhä intiimeimmille ihmiselämän alueille ja kun
sielunpaimen vaati saada tietää laumansa jäsenten pienimmätkin
sielunliikkeet, muuttui kapinointi kulttuurin kaikkialle läpitunkevaa
kristillistymistä vastaan vaikeaksi. Kapina kristillistä
kuuliaisuutta ja synnintuntoa vastaan kanavoitui usein
riivaustapauksiksi, joissa kouristeleva, kapinallinen liha ja
pastoraalivalta mittelivät keskenään.
Millainen
ihminen on tyypillinen riivattu? Hän ei ole kuten noita, metsän
reunamilla elävä yhteisön paheksuma huono kristitty, vaan joku,
joka itse tunnustaa olevansa riivattu. Hän ei ole kyläpahasen
nainen, vaan useiten kaupunkilainen, erityisesti nunna, joka
tunnustaa riivauksensa oman uskonnollisen yhteisönsä esimiehelle.
Riivaustapauksissa syntyy tyypillisesti kolmikantainen suhde, jonka
muodostavat paholainen, riivattu nunna ja heidän välissään nunnan
rippi-isä. Riivattu ei ole passiivinen ja tahdoton objekti jonka
paholainen on ottanut kokonaan haltuunsa, vaan hän on taistelukenttä
jossa paholainen ja riivatun oma tahto hänen pappinsa tukemana
taistelevat. Riivauksessa paholainen pelaa eräänlaista peliä
riivatun kanssa, antaa tälle pieniä nautintoja ja mielihyvää,
joilla paholainen yrittää saada riivatun puolelleen. Riivatulla on
omaa vastuuta riivauksestaan, hänen on oltava valppaana,
tarkasteltava tuntemuksiaan ja omaa sisintään – siis alati
reflektoitava itseään. Riivaus saa ilmauksensa ruumiissa, sen
tuntemuksissa, ravistuksissa, kouristuksissa ja haluissa, ja
Foucault'n mukaan juuri kouristeleva, kuulustelua vastaan kapinova
liha oli kapinaa kaikkialle läpitunkevaa kulttuurin
kristillistämistä vastaan. Kouristeleva liha merkitsi
kristillistämisen vastustamista yksittäisten ruumiiden tasolla.
Possessio eli riivattuna oleminen oli kapinaa
ripittäytymisinstituutiota vastaan aivan kuten noituus oli kapinaa
inkvisitiota vastaan.
1500-luvulla
kirkko koitti kuumeisesti keksiä, miten se saisi ”kouristelevan
lihan” hallintaansa; siis miten tehdä kapinallisesta lihasta
jälleen kuuliaista. Tämä johti ensinnäkin ripittäytymiskäytännön
kehittämiseen, tarkempien ja kodifioitujen kysymysten esittämiseen
ripittäytyjälle: millaista sodomiaa ripittäytyjä oli harrastanut
ja mitä oli sitä harjoittaessaan ajatellut... Kirkko pyrki myös
soveltamaan lääketiedettä lihan kuriinlaittamiseksi. Tämä oli
kirkolliselle vallalle tietenkin suuri riski, sillä olihan juuri
lihan kategorian keksiminen antanut kirkolle vallan hallita
seurakuntalaisten ruumiita pakottamalla seurakuntalaiset alati
puhumaan tuntemuksistaan ja kiusauksistaan rippi-isilleen. Jos
lääketiede onnistuisi kesyttämään lihan, voisi kirkollinen
paimenvalta menettää otteensa elävistä ruumiista lääketieteelle.
Siksi kapinallisen lihan altistaminen maallisen diskurssin,
lääketieteen, tarkkailtavaksi oli kirkon kannalta hyvin
riskialtista. 1700-luvulla ”lihasta” kuitenkin tuli lääketieteen
objekti. Foucault'n mukaan hermojärjestelmä oli vain uusi
lääketieteen antama nimi sille alueelle, jota kirkon rippi-isät
olivat tutkineet jo vuosisatoja (lihalliset kutinat, kouristukset
halut jne.). 1800-luvun aikana konvulsio (kouristus, kohtaus) muuttui
psykiatrian tutkimuskentäksi, ja tuolloin se ajateltiin viettien
abnormaaliksi toiminnaksi.
Kouristelevalla
lihalla oli tietenkin yhteytensä masturbaatioon. Kirkonmiehet
alkoivat Foucault'n mukaan kiinnittää suurempaa huomiota
masturbaatioon 1700-luvun puolivälistä lähtien. 1700-luvun
kirkonmiesten masturbaatiota käsittelevästä diskurssista puuttui
kokonaan mielihyvän ja halun käsitteet: se oli siis hieman
yllättäen aivan erilainen diskurssi kuin kristillinen ”lihan
diskurssi”, mutta myös aivan erilainen diskurssi kuin myöhempi
seksuaalisen psykopatologian diskurssi. Runkkaamisen vastainen
ristiretki ei tarkoittanut niinkään moralistista länkytystä vaan
masturbaation somatisaatiota: ajateltiin, että masturbointi oli
vaarallista siksi että se tuotti fyysisiä oireita, ei siis siksi
että se olisi ollut jotenkin moraalitonta. Masturbaatiosta tuli
universaali aiheuttaja kaikille sairauksille, runkkaamisen siis
ajateltiin kausaalisesti aiheuttavan sairauksia.
Mikä
sitten sai ihmispolot onanoimaan ja sairastuttamaan itsensä?
1700-luvun puolivälistä alkaneen masturbaatiota koskeneen
lääketieteellisen ajattelun mukaan lapsella tai nuorella ei ollut
minkäänlaista luonnosta kumpuavaa tarvetta masturboida, vaan
runkkaamisen siemenen lapsipoloon asetti aikuinen, tyypillisesti
piika tai kotiapulainen sopimattomalla koskettelullaan. Foucault'n
mukaan ydinperhe alkoi syntyä ja organisoitua lapsen seksuaalisuuden
ympärille: moderni perhe vahtii lapsen seksuaalisuutta ja soveltaa
lääketieteellistä tietoa lastensa käytöksen vahdintaan ja
analysointiin. Vanha ripittäytymisen instituutio muuttui
ripittäytymiseksi lääkärille, jolle lapsi saattoi kertoa
seksuaalisuudestaan. 1700-luvulla syntyvän (aatelisen tai
porvarillisen) ydinperheen omaisuudeksi jäi siis lapsen
seksuaalisuus. Syntyi eräänlainen vaihtokauppa, jossa perheen
annettiin pitää lapsen seksuaalisuus omana omaisuutenaan, kunhan he
myöhemmin luovuttivat lapsensa kaikkine taitoneen ja kykyineen
valtiolle, joka tarvitsi heidän palveluksiaan instituutioissaan ja
laitoksissaan.
1700-luvun
puolivälistä lähtien porvaris- ja aatelisperheiden vanhempia siis
kehotettiin valvomaan ja tarkkailemaan lastensa haluavia ruumiita.
Vanhempia kehotettin hakeutumaan lastensa lähelle ja vanhempien tuli
jopa kömpiä samaan sänkyyn tarkkailemaan lapsiaan, etteivät
näiden kurittomat kädet eksyneet kielletyille alueille. Myöhemmin
psykoanalyyttinen teoria esitti, että lapsen seksuaalisuus ei
olekaan autoeroottista, pelkkään itseen kohdistuvaa halua
masturboida, vaan lapsen seksuaalisuus kohdistuukin vanhempiin.
Lapsen seksuaalisuus kohdistuikin vanhempiin, jotka olivat
runkkaamisen vastaisen ristiretken kehottamina kömpineet lastensa
sänkyyn tarkkailemaan lapsiaan! Porvarilliseksi peloksi nousikin
nopeasti insesti, jossa lapset haluavat vanhempiaan.
Urbaanin
proletariaatin synty 1800-luvun alussa tuotti uuden erityisesti
työväenluokalle esitetyn ideaalin perhemallin, jossa lasten ja
vanhempien ja eri sukupuolta olevien lasten välinen fyysinen
etäisyys maksimoitiin. Työläisasunnon ihanteessa oli omat huoneet
vanhemmille ja lapsille, ja mieluusti vielä omat huoneet tyttö- ja
poikalapsille. Näin pyrittiin estämään insesti veljen ja siskon
ja isän ja tyttären välillä. Porvarisperheissä pelättiin
puolestaan sellaista insestiä, jossa lasten halu kohdistui
vanhempiin. Näin syntyivät yhteiskuntaluokittuneet porvarillinen
insesti ja työläisinsesti. Porvarisperheissä lapsen seksuaalisuus
ja sen kurissa pitäminen tarvitsi lääketieteellis-psykiatrista
interventiota, kun työläisperheessä vanhempien sisarusten
nuorempiinsa ja vanhempien lapsiinsa kohdistuvan insestisen halun
tarkkailu ja patoaminen tarvitsi juridista interventiota, poliisia ja
sosiaalityöntekijää pysyäkseen kurissa.
1800-luvun
puolivälissä psykiatria kehitti käsitteitä ja analyysityökaluja,
jotka muodostivat sellaisen diskursiivis-käytännöllisen kentän,
jossa vaistot ja seksuaalisuus yhdistyivät. Psykiatrinen tieto
ajateltiin päteväksi analysoimaan kaikkea pikkulasten masturbaation
ja hirviömäisen kannibalismin väliltä, sillä kaiken takana
nähtiin (seksuaali)viettien vaikutus. 1800-luvun loppupuolella
psykiatrian keskeisin tavoite olikin muodostaa kytkentä viettien ja
seksuaalisuuden, himon ja hulluuden sekä mielihyvän ja
rikollisuuden välille. Tällainen yhteys oli löydettävä, jotta
oltaisiin voitu ymmärtää ja analysoida miten rikolliset syntyvät
perheensisäisten suhteiden dynamiikasta. Psykiatria siis halusi
ymmärtää, miten kotipesän lämmöstä lähtöisin ollut pieni
masturboija saattoi muuttua hulluksi rikolliseksi, joka raiskasi ja
murhasi uhrinsa.
Vietit
ja seksuaalisuuden yhteennivonut teoria oli alkanut kehittyä
hiljalleen jo 1800-luvun puolivälissä. Heinrich Kaanin teos
Psychopathia sexualis vuodelta 1844 on merkittävä sen takia,
että se naturalisoi seksuaalisuuden: Kaanin mukaan ihmiseen on
sisäänrakennettu seksuaalinen vietti, jonka normaali tyydytyskanava
on heteroseksuaalinen hedelmöittymiseen johtava yhdyntä.
Seksuaalivietti siis yksinkertaisesti palvelee ihmislajin
lisääntymistä ja on siten puhtaan funktionaalista. Jo lapsessa
esiintyvä seksuaalivietti, nisus sexualis, on kuitenkin hyvin
herkkä ja se voi harhautua normaalista suvunjatkamista palvelevasta
kehityksestä. Mikä sitten aiheuttaa seksuaalivietin harhautumisen
ja pervertoitumisen? Kaanin mukaan selittävä tekijä on
mielikuvitus, phantasia, jota masturboija käyttää
tyydyttäessään viettiään. Fantasioivasta masturbaatiosta löytyi
siis seksuaalivietin vääristymisen alkulähde.
Osittain
Kaanin teoksen takia mielihyvän käsite nousi psykiatrisen
diskurssin ja teorian keskiöön. Tämän diskurssin mukaan
mielihyvä, joka ylittää normaalin suvunjatkamista palvelevan
seksuaalisuuden rajat, on abnormaalia. Näin poikkeavien viettien,
fantasioivan mielikuvituksen ja nautinnon kesinäisiä suhteita
analysoinut diskurssi syrjäytti psykiatrian keskiöstä vanhemman
diskurssin, joka jäsensi mielisairautta harhaisuutena ja
kyvyttömyytenä tunnistaa todellista epätodesta. Kaiken poikkeavan
käytöksen selittäjäksi nousivat siis (seksuaali)vietit. Tämän
seurauksena abnormi yksilö ei ollut enää harhaisessa maailmassaan
elänyt hullu, vaan viettitaloudeltaan poikkeava ihminen, joka oli
potentiaalinen raiskaaja ja murhaaja.
Charles
Jouyn tapaus
Abnormaalin
yksilön genealogian kolme hahmoa ovat suuri hirviö, pieni
masturboija ja uppiniskainen yksilö, vaikkakaan näistä viimeistä
Foucault ei näillä luennoillaan liiemmin käsitellyt. Mixtuura
näitä kolmea hahmoa voidaan Foucault'n mukaan havaita Charles Jouyn
hahmossa. Hän oli mies, jota epäiltiin seksuaalirikoksista
1860-luvun Ranskassa. Jouyn tapaus auttaa ymmärtämään, miten
abnormaali yksilö psykiatrisoitiin.
Charles
Jouyn tapaus muistuttaa hieman Henriette Cornierin tapausta. Jouy oli
kuitenkin banaaliuudessaan erilainen hahmo kuin Cornier. Jouy oli
Foucault'n sanoin tyypillinen kylähullu: avioton lapsi,
sekatyöläinen, satunnainen juoppo vailla ystäviä jne. Häntä
syytettiin 1867 siitä, että hän oli runkkauttanut itseään
nuorella tytöllä – sellainen oli ajan ranskalaisissa
kyläyhteisöissä sangen yleistä ja ehkä paheksuttua mutta
kuitenkin hiljaisesti hyväksyttyä toimintaa. Jouyn toiminnasta
nousi iso metakka kuitenkin sen takia, että Jouyta tyydyttäneen
pikkutytön vanhemmat vaativat kylän pormestaria tekemään jotain
asialle – tyttö itse odotti saavansa vain korvapuustin sen jälkeen
kun hänen äitinsä löysi spermaa tämän vaatteista.
Mitä
psykiatrit lausuivat Jouysta? He näkivät hänet kyvyttömänä
hillitsemään eläimellisiä viettejään. Häntä pidettiin koko
fyysis-mentaaliselta struktuuriltaan – mm. kallonmuodoltaan –
poikkeavana, ja hänen tekonsa nähtiin juontuvan pysyvästä ja
synnynnäisestä poikkeavuudesta. Cornierin tapauksessa 1820-luvulla
lapsenmurhaa selitettiin vielä yllättäen puhjenneella oireella,
mutta Jouyta pidettiin jo synnynnäisenä abnormina, luonnostaan ja
synnynäisesti poikkeavana ja parantumattomana yksilönä. Jos
Cornierin tapausta selitettiin viettien äkkinäisellä ja
väkivaltaisella ryöpsähdyksellä, nousee Jouyn tapauksessa esiin
pikemminkin puute: hän ei ollut ihmisenä paha vaan pikemminkin
hellä, mutta häneltä puuttui eräänlaisia ylempiä henkisiä
kapasiteetteja, jotka auttavat hillitsemään viettejä ja toimimaan
yhteiskunnallisten ja sosiaalisten normien edellyttämällä tavalla.
Hän oli siis ikään kuin viettien ja aistien tyrannian armoilla.
Tässä
kohtaa lapsuus nousi psykiatrisen selittämisen kannalta keskeiseksi
ihmisen kehitysvaiheeksi. Lapsuuden korostaminen auttoi psykiatriaa
löytämään oman tilansa, eikä sen enää tarvinnut turvautua
muihin lääketieteellisiin diskursseihin, vaan pelkkä viittaaminen
lapsuuteen auttoi psykiatrisoimaan minkä tahansa ilmiön.
Psykiatrisoituminen ja psykiatrian muuttuminen yleiseksi tiedon ja
vallan välineeksi edellytti siis lapsuuden korostamista ja lapsuuden
läänittämistä psykiatrialle. Psykiatria perusti kykynsä toimia
yleisenä toiminnan normaaliuden/abnormaaliuden arvioijana
keskittymällä lapsuuteen. Lapsuus alettiin nähdä avaimena
myöhempiin kehitysvaiheisiin, ja lapsuudessa ajateltiin kehittyvän
perustat ihmisen kehittymiselle joko normaaliksi tai abnormiksi
yksilöksi. Kaikki lapsen toiminta ja käytös voitiin alistaa
psykiatriselle tarkastelulle, ja kaikki aikuisen käytös ja toiminta
voitiin psykiatrisoida, kunhan se pystyttiin jotenkin yhdistämään
lapsuuteen, esimerkiksi analogian tai kausaliteetin kautta. Aivan
kuten viettien kohdalla, psykiatria löysi myös lapsuudesta väylän
omalle universaalille pätevyydelleen – meillä kaikilla on vietit
ja lapsuus, ja jos psykiatria perustuu näihin kahteen, se voi tutkia
ja selittää mitä tahansa ihmisen toimintaa ja käytöstä.
1850-1870-lukujen
välillä psykiatria uudistui siten, että psykiatrian keskiössä ei
ollut enää sairauden käsite, vaan psykiatriasta tuli
käyttäytymisen poikkeavuuksien tiedettä. Sairauksien oireet
tekivät psykiatriassa 1860-1870-lukujen aikana tilaa syndrooman
käsitteelle. Tärkeimpänä käsitteellisnä muutoksena oli
kuitenkin vaikeasti suomennettavan ranskankielisen käsitteen etat
juurtuminen psykiatriseen diskurssiin. Kirjassa etat on
käännetty englanninkieliseksi sanaksi condition, joka ei ole
sama asia kuin tauti tai sairaus, vaan se on jotain mikä määrittää
ihmisen koko olemusta ja voi kausaalisesti aiheuttaa sairauksia.
Etat/condition on eräänlainen abnormaaliuden perusta, se on
jotain joka mahdollistaa sairauksien synnyn. Etat/condition on
myös eri asia kuin alttius jollekin sairaudelle – jos ihmisellä
on etat/condition hän on abnormi, kun taas normaali ihminen
saattaa olla altis eri sairauksille.
Condition
tarkoittaa siis jotain ihmisen olemusta syvästi määrittävää
harmonisen koherenssin ja pidäkkeiden puutetta sekä alttiutta
kaikenlaiselle poikkeavuudelle tai sairaudelle, oli se sitten
fyysistä tai henkistä. Psykiatrinen periytymisen teoria alkoi
esittää samoihin aikoihin, että abnormaalius on perinnöllistä.
Tämän takia oli houkuttelevaa ja intuitiivista ajatella, että
vaarallisia degeneroituneita ihmisiä ei voi enää parantaa, sillä
heidän tilansa johtuu perimästä ja on parantumaton. Tämän vuoksi
psykiatria saattoi hylätä ajatuksen ihmisten parantamisesta. Kun
psykiatrian ei enää tarvinnut edes teeskennellä parantavansa
ihmisiä, se saattoi muuttua paljaaksi vallankäytöksi, yleiseksi
yhteiskunnallisen hygienian teknologiaksi, jonka tehtäväksi
annettiin suojella yhteiskuntaa vaaralliselta ainekselta.